Kun jalkani eivät enää kanna, kun en enää ymmärrä käyttää käsiäni, kun ymmärrykseni sumenee. Kun en enää jaksa.
Sitten kun olen vanha, kun ahkerat käteni vaipuvat rinnalleni lepoon, silloin toivon ettei minun tarvitsisi enää kärsiä ja olla kenellekään vaivoiksi. Haluaisin vain olla ja nukkua hiljaa pois.
Miksi minusta kirjoitetaan niin kummallisesti? Miksi minua ei saisi sitoa, jos en enää tiedä mitä jaloillani teen ja lusikka ei enää tottele käskyjä käsissäni?
Mitä minulle tai meille tapahtuu kun tulemme vanhoiksi? Aivomme rappeutuvat, väsyvät päivän töistä. Emme tiedä keitä olemme, emmekä tunnista läheisiämme.
Onko tämä elämää, jonka joudun tulevaisuudessa kohtaamaan? Enkö saa tarvitsemaani apua? En toki haluaisi olla kenellekään taakaksi, en vaivaksi, en rasitteeksi. Miksi minua ei siis saisi estää tekemästä vahinkoa itselleni ja muille? Miksi minun täytyy elää vielä silloinkin, kun en enää muista – enkä enää jaksaisi elää?
Miksi lääketiede pitää meitä hengissä, kun elämä on meistä katoamassa ja päivämme työt kadonneet? Kun emme enää jaksa selviytyä päivittäisistä toiminnoistamme, emmekä enää tuota muuta kuin harmia yhteiskunnalle. Kulutamme yhteiskunnan rahoja.
Me kaikki vanhenemme. Jotkut pääsevät täältä liiankin aikaisin, toiset taas jäävät elämään, vaikka ei kukaan käy katsomassa ja läheisetkin ovat kuolleet.
Mikä on vanhan ihmisen tulevaisuus?
Kysyy myös vanheneva
uutiskirje 
