Viimeinen sana
Vasemmistoliitto saa pitkästä aikaa runsaasti julkisuutta – tahtoi se sitä tai ei.
Puolueen odotetaan ottavan kantaa hallituksen rakennepakettiin ja etenkin sote- ja kuntauudistuksiin. Päätöksentekoa tosin hankaloittaa, että itse paketin sisällöstä tiedetään vain vähän. Lisätieto voi lisätä tuskaa tai yhtä hyvin sitä lievittää.
Kun monimutkaisesta vyyhdestä on vaikea saada otetta, niin puolueessa on käynnistetty keskustelu ollako vai eikö olla -hallituksessa. Pitkälti periaatetasolla käytävä keskustelu voi olla siihen osallistuville mukavaakin puuhaa, mutta ulkopuolisten mielestä se on aika puuduttavaa. Se näyttäytyy enemmänkin sellaisena, että ”vasurit taas riitelevät keskenään”.
Lisätieto voi lisätä tuskaa tai yhtä hyvin sitä lievittää.
Puolin ja toisin keskustelussa on haettu hallituksessa olon plussia ja miinuksia. Hallituksessa päätösten tekeminen on aina konkreettista, joten sen puolen tulokset ovat helpommin myös mitattavissa. Useiden puolueiden hallituksissa kaikki päätökset tuskin koskaan miellyttävät kaikkia osapuolia. Päätösten vaikutuksia voidaan myös tulkita monella tavalla, joten miinusten kirjaaminenkaan ei välttämättä ole vaikeata.
Oppositiotoiminnan plussia ja miinuksia on vaikeampi esitellä, kun konkreettisia näyttöjä toiminnasta ei voi olla. On vain erilaisia arvioita, mutta virtuaalitodellisuus ei riitä faktapohjaksi. Sinänsä vastalauseiden esittämisessä toteutuu osaltaan parlamentaarisen opposition tehtävä demokratiassa.
Perussuomalaisten pelko ei riitä poliittisen toiminnan moottoriksi, on puolue sitten hallituksessa tai oppositiossa. Keskustassakin tämä tiedetään varsin hyvin ja se korostuu vaalien lähestyessä. Juha Sipilän keskusta on jo pannut sordiinon päälle. Se välttää ylilyöntejä ja ryhmäjohtaja Kimmo Tiilikaisen retoriikastakin on räyhäkkäimmät ilmaukset karsittu pois.
Keskusta välttää virheitä ja tekee kaikkensa, jotta nykyiset gallupluvut muuttuisivat vaalikannatukseksi vuoden 2015 keväällä. Keskustan oppositiopolitiikan lähtökohtana on olla ykkönen, koska se takaa pääministerin paikan.
Hankittua piikkipaikkaansa keskusta ei halua menettää. Puolue tehnee vaalikauden lopulla hajurakoa oppositiokumppani perussuomalaisiin. Viime vaaleista viisastuneena muutkin ottavat Soinin puolueen nyt enemmän tosissaan.
Timo Soini tietää tehneensä virheen kaksi ja puoli vuotta sitten, kun hän ei halunnut johdattaa puoluettaan hallitukseen, vaikka ovet olivat hetken sepposen selällään.
Voitonhuumassaan Soini sulki itse vallan ukset edestään. Tätä virhettä hän ei toista kertaa tee, vaan pyrkii erimielisen joukkueensa kanssa vakavissaan tulevaan hallitukseen. Tähtäimessä hänelläkin on pääministerin paikka.
Perussuomalaisissa puoluekuri todennäköisesti tiivistyy eikä aisan yli hyppimisiä sallita. James Hirvisaaresta on tehty varoittava esimerkki niskoitteleville.
Soinin hallituskiihkossa isoin ongelma on, että kumppanuus hänen kanssaan ei oikein kiinnosta ketään. Soini tietää, että pelkkä lihominen oppositiossa ei enää lämmitä. Hänen on pystyttävä toteuttamaan edes joku suurelle kannattajakunnalleen tekemistään lupauksista. Euroa Soini ei pysty kaatamaan.
Elämme aika kummallisia aikoja. Nykyiset oppositiopuolueet haluavat päästä hallitukseen ja osa vasemmistoliiton väestä pyrkii pois vaikuttamasta.
Kansalaisliikkeissähän voi touhuta ja osallistua mielin määrin myös ulkoparlamentaarinen toimintaan ihan riippumatta siitä, onko puolue hallituksessa vai ei. Sitä ei estä mikään nytkään ja monet sitä myös tuloksellisesti harrastavat.
Kun hallituksia muodostetaan, niin yleensä oppositioon ei päästä vaan sinne joudutaan. Vaikea on kuvitella jonkun puolueen julistavan vaalikampanjassaan, että ”haluamme oppositioon, äänestäkää meitä”. Olisihan se tietty rehellistä, sillä silloinhan ei tarvitse kantaa huolta vaalilupauksen pitämisestä, kun se toteutuisi kerta laakista.
Demarit julistivat taannoin, että heillä ovat seinät leveällä ja katto korkealla. Keskustataustainen Merja Ailus voisi ensi vaaleissa kurvata avobemarillaan eduskuntaan vaalitunnuksenaan ”ei kattoa ollenkaan”.
uutiskirje 