Työväenasuntomuseo puhuttelee kävijää
Satavuotias taloryhmä Helsingin Kulttuuritalon vieressä antaa nykypäivän ihmiselle mahdollisuuden tutustua elämään aikana, jolloin tyypillisin työläisperheen asunto oli hellahuone yksi- tai kaksikerroksisessa puutalossa.
– Paitsi arjen, tämä on myös köyhyyden ja nostalgian museo, katsoo tutkija Jere Jäppinen kaupunginmuseosta.
Museo kertoo kävijälle ajasta, jolloin nykyinen Kallion seutu Pitkänsillan takana oli pitkälti kaavoittamaton, tiiviisti asuttu työläiskaupunginosa. Sellaiseksi se syntyi 1800- ja 1900-lukujen vaiheessa.
Asemakaavoista ei Kallion seutua rakennettaessa piitattu. Yleisin asuntotyyppi puutalossa oli vuokrattu hellahuone, jonka nurkassa oli kakluuni ruoanlaittoa ja lämmitystä varten. Hellahuoneisiin ahtautui useimmiten lapsimääränsä tai alivuokralaisten vuoksi monihenkisiä työläisperheitä.
Asukkaat saivat käyttövetensä kaivoista, jotka olivat usein saastuneita, koska pihojen tunkioiden, käymälöiden ja tallien jätevedet valuivat pohjaveteen.
Jere Jäppisen mukaan Helsingin työväen kurjiin asunto-oloihin kiinnitettiin huomiota jo 1850-luvulla, mutta kesti lähes puoli vuosisataa ennen kuin kaupunki päätti ryhtyä sen kanssa toimeen. Kallion alueelle kaupunki veti vesijohdon ja viemärin vasta 1890-luvulla.
Parempaa, mutta
myös kalliimpaa
Kirstinkujalla sijaitseva museorakennus ja pihayhteisön muut rakennukset ovat jäljelle jätetty osa puutaloryhmistä, joita kaupunki rakennutti omille työntekijöilleen. Vuonna 1909 valmistunut jugendtyyppinen talo on samalla Helsingin vanhin kunnallinen työväenasunto.
Tämän päivän ihmisen silmissä rakennukset olivat hyvin vaatimattomia, mutta sen hetken näkökulmasta nämä asunnot olivat varustukseltaan harppaus parempaan laatuun.
Jokaisessa asunnossa oli juokseva vesi ja hellakakluuni, ullakkokomero ja halkoliiteri, ruokakellari ja jopa kuivakäymälä kellarissa. Sähköt taloihin vedettiin 1918.
Omaan rakennustuotantoon ryhtyessään oli kaupungilla taka-ajatuksensa. Se halusi tarjoamalla yleistä tasoa parempia asuntoja omille työntekijöilleen pitää nämä palveluksessaan, mutta toki kaupunki halusi myös saada taloudellista hyötyä.
Kovin hyvin kaupunki ei näissä tavoitteissaan onnistunut. Asunnot olivat parempia, mutta ne olivat myös kalliimpia. Asuntojen vuokrat olivat korkeita. Tavoitteena ollut asumisen viihtyisyyden nostaminen kärsi, kun vuokrista selviytyminen pakotti asumaan ahtaasti.
– Vuokrien kalleudesta huolimatta asunnot olivat kysyttyjä, tietää Jäppinen.
Suojelupäätös
pelasti viimeisen
Kesti neljä vuosikymmentä, ja kaupunginkin rakennusyhteisöä alettiin pitää vanhanaikaisina. Jo sitä ennen oli Kallion puutaloja alettu purkaa oikein urakalla.
Kaupunginkin rakennusten annettiin rapistua. Niistä lähtivät työikäiset ja lapsiperheet. Jäljelle jäivät vanhukset ja tilapäisasukkaat. Alue tuli levottomaksi ja talot saivat purkutuomion.
Se, että työväenasuntomuseo on olemassa, kertoo, että purkutuomio ei kokonaisuudessaan koskaan johtanut toteutukseen asti.
Rakennukset suojeltiin vuonna 1986, kolme kunnostettiin nykyaikaisiksi asunnoiksi ja yhdestä tehtiin Työväenasuntomuseo. Se avattiin 1989.
Remontti vanhaa
kunnioittaen
Lähes 20 vuoden toiminnan jälkeen museo tarvitsi perusteellista kunnostusta. Vuosina 2007–2009 tehdyssä korjauksessa eniten on muutettu asiakaspalvelutiloja, johdantonäyttelyä ja tekstejä.
Uutta ovat myös täydennetty kellarinäyttely ja 1970-luvun alun hellahuone, johon saa kotiutua hetkeksi ja koskea esineisiin.
Kaksi vuotta kestäneen kunnostustyön johtavana ajatuksena oli arkkitehti Jaana Perttilän mukaan toimia niin, että ajan patina varmasti säilyy.
– Vanhaa pitää kunnioittaa tällaisessa museossa. Mikään ei saa näyttää uudelta, korostaa Perttilä.
uutiskirje 
