Väittämä, että julkisen sektorin osuus on lähes 60 prosenttia koko kansantaloudesta on usein kuultu, ja sitä käytetään perusteluna sille kuinka ”välttämätöntä” ja ”kiireellistä” on yksityistää kaikki ja heti. Onhan ”paisuva” julkinen sektori jo suurempi kuin yksityinen, ja olemme siten hyvää vauhtia matkalla kohti kommunismia!
Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä tässä luvussa on kyse täysin eri asiasta. Tarkkasilmäiset ovatkin huomanneet, ettei talousuutisissa käytetä sanaa osuus, vaan niissä puhutaan suhteesta bruttokansantuotteeseen. Bruttokansantuotteella talouden tunnuslukuna ei taas ole suoraa tekemistä julkisten menojen kanssa, vaan se on yksityisen ja julkisen sektorin arvonlisäysten summa.
Vertauskohtana vuonna 2012 yritysten ja rahoituslaitosten menot olivat 160,8 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, kotitalouksien ja voittoa tavoittelemattomien yhteisöjen puolestaan 103,5 prosenttia (taloustieteilijä Jussi Ahokkaan mukaan). Aiheesta hyvin kirjoitettuna ja seikkaperäisesti löytyy lisää Kalevi Sorsan säätiön blogisivuilta Antti Alajan kirjoittamana.
Miksi tätä lukua sitten viljellään oikeiston puheissa jatkuvasti, mutta selittämättä, mitä se todellisuudessa tarkoittaa? Tavallinen tallaajahan automaattisesti tulkitsee sen niin kuin kirjoitin ensimmäisessä kappaleessa, ja virheitä sattuu viisaillekin. Talouteen perehtymättömillä ei voi riittää tietämys esitettyjen lukujen merkityksen analysointiin ja oletan siinä olevan yhden keskeisen syyn.
Uutisointi valtiontaloudesta on selvästi painottunut moralistiseen retoriikkaan, mihin viittaa myös taannoisen Selkäranka-seminaarin nimi. Viestiin kuuluu, että valtio ja sen kansalaiset syövät oikeudetta yritysten kattamasta pöydästä, joten yritysverotus sekä palkat tulee saada alas ja kaikki tulee yksityistää. Hyveellisenä pidetään ”kriisitietoisuuden levittämistä” kertomalla pahimmillaan suoranaisia valheita kuten tällaiset luvut ”julkisen sektorin 60 prosentin osuudesta bruttokansantuotteesta”.
Tuo keskustelu liittyi vahvasti terveydenhuollon yksityistämiseen. Tulee huomata, että vaikka täysin yksityistetty terveydenhuolto yksityisen sairausvakuutusjärjestelmän kanssa pudottaisi huomattavasti julkisten menojen suhdetta bruttokansantuotteeseen, se ei itsessään leikkaisi terveydenhuollon kuluja vaan kulut tulisivat meidän jokaisen maksettaviksi verotuksen lisäksi. Sairastaminen ei edelleenkään muuttuisi tuottavaksi muille kuin sillä voittonsa kerääville yrityksille, jotka ovat usein olleet otsikoissa voittojen veroparatiiseihin ohjaamisen tähden.
Kulurakenteen kehitys riippuisi toteutuksesta ja siitä kuinka suuriin voittoihin nämä yritykset tyytyisivät. Tulos voisi parhaimmillaan olla nykyistä hieman halvempi, pahimmillaan reilusti kalliimpi kuten USA:n tilanne näyttää. Ei kannata olettaa, ettei yksityistämisiä yleensäkin vaativilla olisi usein oma lehmä ojassa.
uutiskirje 
