Euroopan parlamentin vaalien alla on ollut tapana lausua, että nyt on sosiaalisen Euroopan vuoro. Silti tuloksena on ollut aina vain epäsosiaalisempi Eurooppa. Miksi näin on käynyt?
Se on sosialidemokratian mahdollisuuksia ja rajoituksia koskeva kysymys, ja sellaisena minä sitä tässä artikkelissa käsittelen. Sama kysymys koskee tietysti kaikkia EU:n päästrategiaan sitoutuneita puolueita.
Ja niitähän riittää.
Sosiaali-dialogissa tärkeintä on vaikutelma, ei todellisuus.
Sen seurauksena EU:n olemusta koskevasta keskustelustamme on tullut poliittisesti harhainen. Se ylläpitää käsitystä, että Maastrichtissa 1992 päätetty talous- ja rahaliittoa ja poliittista yhteistyötä koskeva linja on oikea, ja että toivottu sosiaalinen ulottuvuus rakentuisi päätetyn linjan neuvokkaasta toimeenpanosta.
Toki tämä harha näkyy myös kansallisella tasolla. Valtaan päästyään demarit ovat lähes poikkeuksetta runnoneet läpi uudistuksia, joita aiemmin olisi pidetty oikeistolaisina. Näin on käynyt muun muassa Englannissa, Saksassa, Hollannissa ja Ranskassa, jonka istuva presidentti luonnehtii itseään ”tarjontapuolen sosialistiksi”.
Alan slangissa tällaista toimintatapaa kutsutaan kaksoisstrategiaksi: puhutaan ihmisten tarpeista mutta toimitaan markkinaehtoisesti. Viimeisen 10 vuoden aikana tälle kaksoisstrategialle on myös onnistuttu luomaan käsitteelliset puitteet: ns. joustoturvassa tie turvaan käy joustojen kautta.
Sosialidemokratian kultakaudella 1970-luvulla se oli täsmälleen toisin päin.
Eurooppa-neuvoston päätöksellä 14.12.2007 joustoturvasta tuli EU:n uusi työmarkkinamalli, jonka sosiaalisia vaikutuksia on vaikea liioitella, se kun antaa komissiolle toimivallan myös jäsenvaltioille kuuluvassa sosiaaliturvassa. Tämä päätös syntyi eurooppalaisten työmarkkinajärjestöjen tuella.
Mutta vain Herra tietää, kuka tuen antamisesta päätti, miksi päätti ja millä valtuuksilla päätti? Jos niitä kyselet, niin vastassasi on syytös ay-vastaisuudesta tai sd-vastaisuudesta, ihan samalla tavalla kuin sukupolvi sitten syytettiin neuvostovastaisuudesta. Itsekin olen syytettyjen penkille joutunut.
Vuonna 2010 joustoturvasta leivottiin EU:n päästrategian, EU2020-strategian, avainkäsite. Sillä niputettiin yhteen erilliset talous- ja työllisyyspolitiikan suuntaviivat. Ilman joustoturvaa ne olisivat vieläkin erillään, kuten niiden myös pitäisi olla – ainakin siihen asti kun EU on sitoutunut täystyöllisyystavoitteeseen.
Ilman täystyöllisyystavoitetta, ja sitä tukevia instituutioita, sosiaalinen ulottuvuus on tyhjän päällä.
Toinen sosiaalista ulottuvuutta kuluttava tekijä on työmarkkinajärjestöjen välinen ”sosiaalidialogi”. Mitä se oikein on, kysyttiin Suomessa EY-jäsenyyttä koskevan kansanäänestyksen alla 1994. Yhden vastauksen mukaan se oli eurooppalaista kolmikantaa, toisen mukaan ”luokkataistelua eurooppalaisittain”.
Todellisuudessa sosiaalidialogi oli ranskalaisen sosialistin ja EU-komission puheenjohtajan (1985–1994) Jacques Delorsin korvike sille sosiaaliselle ulottuvuudelle, josta Maastrichtissa ei kyetty päättämään. Käytännössä se on osoittautunut tylsimmäksi osallistumismuodoksi, mitä ihminen on koskaan keksinyt.
Jos ”luokkataistelulle” on tyypillistä se, että työn ja pääoman ristiriita nostetaan pöydälle heti, niin sosiaalidialogissa tehdään kaikki, että näin ei kävisi. Sosiaalidialogissa tärkeintä on vaikutelma, ei todellisuus. Työmarkkinaosapuolten tehtävänä on ylläpitää vaikutelmaa osallistumisesta, ei osallistua.
Intressiartikulaation kanssa sosiaalidialogilla ei ole juuri mitään tekemistä.
Sosiaalidialogin huippukokouksissa saatetaan päättää suuriakin asioita, ilman pelkoa toimeenpanosta. Esimerkiksi vuoden 1995 sosiaalidialogin huippukokouksessa päätettiin, että maahanmuuttajien kotouttamisesta työpaikoilla vastaavat työmarkkinajärjestöt. Päätöksen toimeenpanoa odotellaan.
Ei mielestäni ole kohtuutonta väittää, että tällaista sosiaalipölinää EU ei enää kestä. EU on jakautunut kahtia, integraatiosta hyötyvään ytimeen ja siitä kärsiviin reuna-alueisiin. Jako ei ole seurausta ainoastaan Euron valuvioista. Kuvassa ovat myös sitä vakavammat valuviat, kuten joustoturva.
Euroopan vasemmistopuolue on lausunut, että aidon sosiaalisen ulottuvuuden luominen edellyttää Maastrichtissa 1992 päätetyn päälinjan korvaamista vaihtoehtoisella linjalla. Siten kaikki ohjelmat, joissa Euroopalle luvataan uusi suunta ilman päälinjaan puuttumista, ovat lähtökohtaisesti populistisia.
Esimerkistä käy Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön (EAY) asiakirja Uusi tie Euroopalle.
Se sisältää ehdotuksen viisivuotisesta investointiohjelmasta, joka rahoittaisi itse itsensä, käynnistäisi talouskasvun ja pelastaisi meidät leikkaamisen kierteeltä. EAY:n mukaan ehdotuksen toimeenpano edellyttäisi lähinnä jo käytössä olevien keinojen, kuten sosiaalidialogin, tehostamista.
Minusta tämä ehdotus haiskahtaa kaksoisstrategiaan perustuvalta vaaliohjelmalta. Edes EAY ei kykene kyseenalaistamaan niitä institutionaalisia valuvikoja, jotka ratkaistavaksi ovat nyt tulleet. Sen sijaan se keskittyy vaalimaan mainettaan neuvokkaana ”käytännön yhteistyötä” tekevänä järjestönä.
Varsin selkeästi tämän ajatuksen on lausunut STTK:n ex puheenjohtaja Mikko Mäenpää Pardia-lehdessä 4/2013. Se, että ay-liike on monissa maissa ajautunut oppositioon, on hänen mielestään ”kamalinta, mitä voi tapahtua”. Ja tätä samaa sanomaa on toistettu lukuisissa sosiaalidialogiseminaareissa.
On johtopäätösten aika.
Muutoksesta on puhuttava aidosti ongelmallisena asiana – asiana, joka edellyttää syvällisiä muutoksia 20 vuotta sitten valituksi tulleeseen integraation linjaan. On myös ymmärrettävä, että muutos lähtee aina vallitsevan kritiikistä. Jos kantti ei sitä kestä, laulu sosiaalisesta ulottuvuudesta jatkuu mollissa.
Mutta onneksi muutos on jo käynnistynyt. Vasemmistoliitolla on nyt EU-vaaliohjelma, joka puhuu ihan oikeista asioista ja asettaa ihan oikeat kysymykset. Mitään tällaista meillä ei ollut edellisten EU-vaalien alla. Silloin vaaleihin mentiin Paavo Lipposen opeilla Euroopan (mädiksi osoittautuneista) ytimistä.
Hyvätkään ohjelmat eivät kuitenkaan auta, jos ne ovat vain osa jonkinlaista kaksoisstrategiaa.
Monille meistä vaihtoehtoisen EU-linjan hahmottaminen voi näyttäytyä epälegitiiminä poliittisena toimena, joka vaarantaa uskottavuutemme EU-myönteisinä toimijoina. Siksi he edelleen tarraavat kiinni täysin näköalattomiin hokemiin, joissa sosiaalinen ulottuvuus seikkailee jossakin mielikuvitusmaailmassa.
Poliittisesti vastuullinen taho ei toimi näin. Poliittisesti vastuullinen taho ei hukkaa informaatiota. Uutta tietoa saatuaan se korjaa käyttäytymistään.
Niin meidänkin pitäisi tehdä.
Kirjoittaja on SAK:n ekonomisti.
uutiskirje 
