Vuonna 1958 Espoossa oli 50 000 asukasta. Eteläinen Espoo oli Tapiolaa lukuunottamatta omakotivaltaista kylä- ja haja-asutusta. Matinkylää ja Olaria eikä myöskään Soukkaa, Kivenlahtea, Iivisniemeä eli nykyistä Espoonlahtea nykymuodossaan ollut olemassakaan.
Tuon ajan Matinkyläksi kutsuttiin Länsiväylän pohjoispuolella olevaa omakotiasutusta. Olariksi kutsuttiin nykyisen Niittykummun itäpuolista asutusta, josta jäljelle on jäänyt komea Olarin koulu. Nykyisessä eteläisessä Matinkylässä tuon ajan kartoista löytyvät Nokkala ja Vapaaniemi. Länteen päin mentäessä tuolloin eläviä kyliä olivat Friisilä, Finno, Martinkylä, Nöykkiö, Stensvik, Larsvik ja Sökö (Soukka).
Espoolaiset olivat 1960-luvun loppupuolelle saakka vahvasti ruotsinkielistä agraariväestöä sekä tavallista työväen ja keskiluokan väestöä. Valtuustossa oli vuoteen 1968 saakka vasemmistoenemmistö.
Rakennusliikkeet eivät ostaneet maatiloja umpimähkään.
Sen jälkeen on porvaripuolueiden merkitys tasaisesti kasvanut. Voimasuhteiden muutokseen on vaikuttanut muun muassa asuntotuotanto, joka on voimakkaasti painottunut omistusasumiseen toisin kuin esimerkiksi Vantaalla.
Espoon nykyinen viiteen kaupunkikeskukseen perustuva kaupunkirakenne alkoi muotoutua 1970-luvulla. Etelä-Espoon muodostavat nykyisin Tapiola, Suur-Matinkylä (Matinkylä, Olari Friisilä ja Suurpelto), ja Espoonlahti (Soukka, Kivenlahti, Iivisniemi, Nöykkiö, Kaitaa ja Saunalahti). Pohjoisen tai radanvarsi-Espoon kaupunkikeskukset ovat Leppävaara ja Vanha-Espoo, paikalliskeskuksina Kauklahti ja Pohjois-Espoo.
Selvitysmies esitti 1940, että Espoon itäosat liitetään kokonaisuudessaan Helsinkiin, mutta kuntaliitossuunnitelma jäi sodan jalkoihin. Espoon kunnanvaltuusto ehdotti 11.12.1958, että itäiset osat erotetaan ja muodostetaan Espoon maalaiskunta ja Tapiolan kauppala.
Espoosta tuli 1963 kauppala ja alueliitokset unohdettiin. L.O. Johansson puolestaan esitti 1970, että Espoon itäiset osat liitetään Helsinkiin, mutta jälleen kauppalan osittaminen unohdettiin kun vuonna 1972 Espoosta tuli kaupunki.
Rahalaitokset
korjasivat potin
Huutavan asuntopulan siivittämänä kansalaisjärjestöjen perustama Asuntosäätiö osti 1951 Hagalundin kartanolta 230 hehtaarin alueen ja Tapiolan puutarhakaupunkia alettiin toteuttaa. Idean isä oli Heikki von Hertzen ja asemakaavan teki Otto I. Meurman. Kun pääkaupunkiseudun voimakas kasvu alkoi, vain Helsingillä ja Kauniaisten silloisella kauppalalla oli kaavoitusoikeus. Espoo sai 1963 kauppalaksi tulon myötä kaavoitusoikeuden, mutta sillä ei ollut valmiuksia hoitaa suurta asuntokysynnän kasvua.
Ennen aluerakennesopimuksia Espooseen oli syntynyt omakotialueita ja kunnassa miellettiin määrällisen kehityksen alkuvuosina, että rakentaminen muilta kuin kunnallisten laitosten osalta tapahtuu pääsääntöisesti yksityisten omistamille maille. Kun asuntorakentaminen äkillisesti todella vauhdittui, kunnalla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin ryhtyä sopimaan rakennusoikeuksista uusien maanomistajien maille.
Teoksessaan Espoo – oma lukunsa Pertti Maisala toteaa, että Espoon ja Helsingin aluerakentamisjärjestelmän tekijät löytyvät muutaman suuren rahalaitoksen ja rakennusliikkeen sekä Espoon ja Helsingin maalaiskunnan johtajista. Avainasemassa ja keskeisimpinä hyödynsaajina aluerakentamisessa olivat rahalaitokset, jotka luotottivat sekä rakennusliikkeiden maanhankintaa, tuotannon investointeja ja rakentamista että kuntia ja asunnon ostajia. Yritysryhmittymät keskittyivät poliittisiin puolueisiin rakentamiskohteista kilpailtaessa.
Rakennusurakoitsijoiden ja rakennusliikkeiden omistajien vuonna 1957 perustama valtakunnallinen Sileävalukerho teki loppusilauksen. Kerho järjesti seminaareja ja ulkomaanmatkoja rakennusalan asiantuntijoille, virkamiehille ja poliittisille päättäjille. Seminaareissa esiteltiin teollisen elementtirakentamisen kustannustehokkuutta ja suurten aluerakentamiskohteiden välttämättömyyttä.
Matkoilla haettiin oppia elementtitekniikasta ja tutustuttiin teolliseen rakennustuotantoon eri maissa. Mukana olivat usein muun muassa rakennushallituksen pääjohtaja Jussi Lappi-Seppälä, Aravan (myöh. Asuntohallituksen) pääjohtaja Olavi Lindblom ja Postisäästöpankin pääjohtaja Teuvo Aura. Sileävalukerholaiset pääsivät esittelemään valtakunnallisesti virkamiehille omaksumiaan uusia tekniikoita ja vakuuttamaan niiden toimivuutta. Vuonna 1964 perustamansa ”Asuntopoliittisen yhdistyksen” varjolla grynderit ajoivat elementtituotantoa käyttävien rakennusliikkeiden etuja.
Kunnallistekniikka
asuntojen hintoihin
Aluerakentajilla oli rahaa, luottoa pankista ja maa-alueita sekä valmiit toimintaorganisaatiot. Kun ne ottivat vastatakseen myös ulkoisesta kunnallistekniikasta järjestämällä rahoituksen ja sisällyttämällä kohteen kustannukset tuleville asukkaille, alkoi 1960-luvulla massiivinen ja keskitetty asuntotuotanto.
Kunta ja aluerakentaja sopivat rakentajan ostaman maan kaavoituksesta. Perusjujuna oli, että rakentaja rakentaa ja maksaa kunnallistekniikan, jonka kustannukset siirtyvät asuntojen hintoihin. Rakennusliikkeet eivät ostaneet maatiloja ”umpimähkään sieltä täältä mistä halvimmalla saa,” vaan lähtökohtana olivat silloiset maankäyttö- ja liikennesuunnitelmat. Eräät sopimusalueista, kuten Espoossa Matinkylä, Westend ja Vallikallio olivat ehtineet olla jo detaljikaavoituksenkin kohteina ennen maakauppojen solmimista.
Ensimmäinen varsinainen aluerakennussopimusalue Espoossa oli Karakallio. Espoon kaupunki myi rakennusyhtiö Hakalle 1956 ostamansa 40 hehtaarin alueen ja rakennustyöt aloitettiin 60-luvun puolivälin jälkeen. Sopimusneuvottelujen tuloksena 1966 Espoon valtuustossa hyväksyttiin suuri aluerakentamispaketti. Karakallio II–III, Westend ja Matinkylä tulivat Hakalle. Iivisniemen, Lounaisrannikon ja Lounaisrannikko III:n alueet saivat Sato ja Polar-yhtymä.
Muita aluerakentajia ei ollut tarkoitus päästää kauppalan alueelle lainkaan. Sopimuksen piiriin kuului lähes tuhat hehtaaria maata, josta aluerakentajat omistivat pääosan. Espoon kauppala sitoutui luovuttamaan omistamansa maat aluerakentajille.
Markkinahenkisiä
ratkaisuja
Useimmiten aluerakentamisessa esiin tuodut nimet ovat Mauno Koivisto, Teuvo Aura, Matti Virkkunen, Armas Puolimatka, Antti Pelkola, Teppo Tiihonen ja Lauri Lairala. Valtion hallinnossa merkittäviä vaikuttajia olivat kansliapäällikkö Arno Hannus ja Asuntohallituksen pääjohtaja Olavi Lindblom.
Aluerakentamissopimukset olivat 1960-luvulla markkinahenkisiä ratkaisuja, joissa sovitettiin yhteen yksityistä ja julkista etua ja korvapuustin sai usein kolmas.
Rakennusyhtiö Haka edusti punapääomaa ja teki aluerakennussopimukset Karakallioon ja Matinkylään. Niihin rakennettiin myös enemmän vuokra-asuntoja ja vasemmistolaiset menestyivät vaaleissa näillä alueilla paremmin. Karakallio sai lisänimen köyhän miehen Tapiola.
Asuntosäätiö (Tapiola) Keskus-Sato ja Polar olivat porvarillisia rakentajia ja erityisesti Espoonlahti oli heidän reviiriään. Olari rakennettiin kahden pikkugrynderin toimesta.
Varsinainen yleiskaavatyö aloitettiin 1966 ja Espoon ensimmäinen yleiskaava valmistui 1968. Siihen merkittiin kaupungin aluekeskuksiksi Tapiola, Leppävaara, Muurala ja Kivenlahti sekä paikalliskeskuksiksi Matinkylä ja Kauklahti.
Espoon väkiluvun arvioitiin lisääntyvän vuoteen 2000 mennessä 340 000 asukkaaseen. Kauppalantalo sijoitettiin Muuralaan. Tämä oli tärkeä kaupunkirakennetta ohjaileva päätös. Kaupunginjohtaja Teppo Tiihonen totesi 1992, että suurilla väestöennusteilla taktikoitiin kaupungille enemmän rahaa valtiolta sairaaloita ja muita suuria hankkeita varten.
Tapiolan ja Leppävaaran hylkäämiseen hallinnollisina keskuksina vaikutti uhka Espoon itäisten alueiden liittämisestä Helsinkiin.
Kolmeen muuhun keskukseen oli määrä rakentaa yksi tai useampia virastoja. Joulukuussa 2002 kaupunginvaltuuston päätöksen mukaan Espoon eteläosien yleiskaavan laadinnassa vuodelle 2030 varaudutaan koko Espoon alueella 300 000 asukkaan mukaisiin aluevarauksiin.
Artikkeli on luku Etelä-Espoon Eläkeläiset ry:n 50-vuotishistoriikista Aatamin ajoista Internet-eläkeläisiksi.
uutiskirje 