Ensin oli älytön helle, vesi yli 20 astetta, uimakausi alkoi. Sitten kylmeni, vedet jäähtyivät, uimakausi katkesi. Kirjoittajan työn kannalta kumpikaan vaihtoehto ei ole hyvä. Kauniilla säällä potee huonoa omaatuntoa siitä, että istuu sisällä katse tietsikan ruudussa, kylmällä säällä pelkkä ankeus ajaa takaisin kaupunkiin.
Ehkä tämä viileä, mutta enimmäkseen aurinkoinen, välillä pikku sateen ropsauttava sää on kaikkein hedelmällisin kirjallisen työn kannalta.
Mitä keskittyneemmin kirjailija kirjoittaa, sitä enemmän hän tarvitsee lukemista, mutta ei mitä tahansa lukemista. Mediapaasto on hyväksi, sen olen kokenut näinä yli kahtenakymmenenä kesänä, jotka olen kirjoittamisen työssä mökillä viettänyt televisiotta ja sanomalehdittä, pitkiä aikoja yksin. Vanhat Parnassot ja joskus työssä tarvitut 1930- ja 40-luvun Suomen Kuvalehdet ja Kotiliedet korvaavat nykymedian mainiosti.
Tämä alkukesän olen taas omistanut Anton Tshehovin kirjeille, joilla on kumman terapeuttinen vaikutus kirjoittamisen aika ajoin aiheuttamassa ahdistuksessa. Ei hän turhaan lääkäri ollut. Olen Martti Anhavan suomentaman ja toimittaman kolmiosaisen valikoiman toisessa osassa, vuosissa 1891–1898, jotka Tshehov vietti pääasiassa vuonna 1892 ostamallaan maatilalla Melihovossa.
213 desjatiinaa (desjatiina=1,09 ha) maata ja metsää ja maatila eläimineen ja rakennuksineen on toki ihan muuta kuin runsaan yhden desjatiinan mökkitontti, mutta oleskelun fiiliksissä ei hirveän paljon eroa ole. Tshehov poti alituista ajankäyttöongelmaa: kun hän kirjoitti, hän koki, että pitäisi olla lääkärin töissä, kun hän teki lääkärintöitä, hän koki, että pitäisi kirjoittaa. Hän himoitsi sekä yksinäisyyttä että seuraa, kutsui innokkaasti vieraita ja toivoi sitten heidän lähtevän ja jättävän hänet rauhaan. Tshehovin yksinäisyys oli suhteellista, sillä Melihovoon muutti lähes koko perhe, mutta muutettavat muuttaen jokainen ammattikirjoittaja tunnistaa saman ristiriidan itsessään.
Tshehov sai Melihovon vuosinaan paljon aikaan kummallakin työsarallaan. Alkuvuosina lääkärin piti kiireisenä koleraepidemia, joka seurasi edellisten vuosien nälänhätää. Tuore tilanomistaja oli muutenkin innokas hoitamaan yhteisön asioita, hän puuhasi kouluja ja kirkkotapuleita, harjoitti hygieniavalistusta ja teki monipuolista lääkärintyötä – maksutta, minkä katsoi velvollisuudekseen köyhää talonpoikaisväestöä kohtaan. Tilanhoitokin teetti työtä. Silti hän oli myös kirjallisesti tuottelias. Melihovon aikaan hän sai valmiiksi vuosia tekemänsä laajan tietoteoksen Sahalinin rangaistussiirtolasta, kirjoitti keskeiset laajat novellinsa, joita itse kutsui pienoisromaaneiksi, ja ensimmäiset ”suuret” näytelmänsä Lokin ja Vanja-enon.
Vaatimattomamman tuotannon kirjoittaja, joka kuitenkin hermoilee tekeillä olevan kirjansa vastaanotosta siinä kuin tunnustettu mestarikin, kokee lääkitseväksi sen trauman, jonka Tshehoville aiheutti Lokin vastaanotto, eritoten sen ensi-ilta, joka oli Pietarissa syksyllä 1896. Esitys oli ”raikuva fiasko” huonosti hoidetuista harjoituksista näyttelijämiehitykseen; sen keskeiseen naisrooliin oli valittu suosittu komedienne, ja yleisö oli sen mukaista. Se odotti näkevänsä hilpeän komedian ja purskahteli nauruun sopimattomissa paikoissa saaden näyttelijät sekoilemaan hämmennyksissään. ”Teatterissa oli vallalla häväistyksen ja hämmennyksen sekainen tukala jännitys. Näyttelijät näyttelivät inhottavasti, typerästi”, kirjoitti Tshehov Mihail-veljelleen.
Tshehov karkasi näytöksestä kesken kaiken ja vannoi ystävälleen Aleksei Suvorinille: ”Vaikka eläisin vielä 700 vuotta, niin enää yhtään näytelmää en anna teatteriin.”
Mutta tunnelmat muuttuivat äkisti: näyttelijöitä vaihdettiin, ja jo toinen esitys oli jättimenestys. ”Kotona omassa rauhassani otin risiiniöljyä, peseydyin kylmällä vedellä – ja nyt voisin vaikka näytelmän pyöräyttää”, Tshehov kirjoitti Suvorinille jo viisi päivää ensi-illan jälkeen.
En tiedä, miksi yksinäisinä kirjoittamisen kausina tulee tarve paeta nimenomaan vanhaan maailmaan, mutta niin se vain on ja on ollut yli 20 vuotta. Ihan 1800-luvulle ei ole välttämätöntä mennä, suomalaisen kulttuurin menneet vuosikymmenet ovat myös kiinnostavia ja työn kannalta opettavaisia. Aamiaisella luen vanhoja Parnassoja, joista aina löytyy jotain kirjoittamisen työn kannalta hyödyllistä ja inspiroivaa.
Tänään törmäsin kirjailijan ja kriitikon ikijännitteistä suhdetta käsittelevään Juhani Niemen esseeseen vuoden 1978 Parnassossa. Jännite tunnettiin jo antiikissa, jonka taruston jumala Momus lienee ollut kriitikko, sillä hänestä sanottiin, ettei hän tee mitään, mutta arvostelee sitäkin ankarammin muiden tekemisiä.
Suomen kirjallisuuden ensimmäisen näytelmäyrityksen, Jacob Chronanderin Surgen (1647) omistus muistaa Momusta: ”Vaan, Momus, vaikk’ on nurja sun tuomios / En huoli, sull’ olkoon oma huomios, / et päässyt kerran, ellen erehdy pahoin, / Samalta saaliilta ehjin nahoin. / Siksi ensin, Momus, oma rintas tutki, / Jos rehti on se, et minua hutki.”
Tulevia kritiikkejä pelkäävää kirjailijaa lohduttaa tieto, että kriitikoitakin on haukuttu kautta aikain, milloin ”kalmukeiksi”, ”pikku kerberoksiksi” ja ”hottentoteiksi” (Thomas Thorild), ”hengen ruokapöydässä lihotetuiksi koiriksi” (Goethe), ”paarmoiksi hevosen lautasilla” (Tshehov), ”tarhapöllöiksi” (Leino), ”räpy-räpy-väeksi” (Eila Pennanen).
Erityisen ankara kriitikkojen kriitikko oli Volter Kilpi, joka listasi huonon kirjallisuuskritiikin lajit vuonna 1916: 1. aatteellisesti yksipuolinen kritiikki, 2. Kalevala- ja kirjallisuustohtorien puiseva selostelu, 3. kirjallisuusdiletanttien ompeluseuratasoinen kirjoittelu, 4. dekadenttien keikailukritiikki ja ismeillä ratsastelu.
Kaikki ei aikain saatossa muutu. Kilven lista on yhä pätevä.
uutiskirje 