Viimeinen sana
Keväällä kirjoittelin (KU 13.6.) vaikutelmiani Elinkeinoelämän keskusliiton journalistiseminaarista. Ajattelin silloin seuraavani, moniko siellä esitetyistä tavoitteista siirtyy näkökulmaa myöten median agendalle ja myöhemmin toteutuu.
Luultavasti useampi kuin olen ehtinyt tai ymmärtänyt seurata, mutta tuoreimpia toteutuneita on ainakin eläkeiän nosto. Se tosin vaikutti olevan selvää kauraa jo kauan ennen seminaaria saati varsinaisia neuvotteluita. SAK:n jäsenliitoista loppuun asti vastaan harasivat vain AKT, SEL, SLSY ja Rakennusliitto.
Vielä keväällä EK:n toimitusjohtaja Jyri Häkämies esitti tilanteen ikään kuin työntekijät voisivat valita eläkeiän noston tai työajan pidennyksen välillä, vaikka elinkeinoelämän agendalla molemmat tavoitteet ovat aivan avoimesti.
Työntekijän näkökulmasta eläkeiän nosto ei pelastanut yhtään miltään.
Lukemattomissa jutuissa kerrottiin eläkeiän noston ja työajan pidennyksen vaikutusten kansantalouteen olevan samaa luokkaa. Puolihuolimattomalta vaikuttava vertaus toimi ja eläkeiän nosto markkinoitiin suurelle yleisölle ”pienempänä pahana”.
Kaikki toki eivät uskoneet missään vaiheessa, että eläkeiän nostolla vältyttäisiin joltain vielä ikävämmältä saati, että se olisi ollut tarpeellista. Moni ymmärsi sen olevan työntekijän kannalta suorastaan vahingollista. Työntekijöille itselleen siinä ei tietysti ollut mitään ymmärtämistäkään.
Ennen eläkeratkaisua Insinööriliiton puheenjohtaja Pertti Porokari totesi Turun Sanomissa (18.8.) julkisen talouden alijäämän kytkemisen eläkeneuvotteluihin olevan sumutusta, jonka läpi olisi kyettävä näkemään ja eläkeiän nostamisen hyödyttävän vain elinkeinoelämää. Tällaiset huudot hukkuivat tuuleen.
Työntekijän näkökulmasta eläkeiän nosto ei pelastanut yhtään miltään, avasi vain taas yhden pään vastaavanlaisten avausten tulla. Ja niitähän tulee.
”Asiantuntijat ehdottavat vastikkeetonta työajan pidentämistä”, uutisoi Alma Median ja Ilkka-Yhtymän yhteinen Lännen Media vastikään. Ja katso – rutto vai kolera – tämä esitettiin vaihtoehdoksi palkkojen leikkaamiselle. Kukapa nyt palkkaansa haluaisi leikattavan? Siispä rutto.
Eivät palkkojen leikkaamista halunneet jutun asiantuntijatkaan, jotka muuten olivat VATT:n ylijohtaja Juhana Vartiainen, OP-Pohjolan pääekonomisti Reijo Heiskanen ja EK:n lakiasiainjohtaja Markus Äimälä. Kerrassaan suopeita herroja siis.
Muistellaanpa hetki, mitkä kolme ”työelämän tärkeää uudistusta” EK:n kohta entinen puheenjohtaja Ilpo Kokkila vaati keväällä tehtäviksi. Ne olivat eläkeiän nosto, työajan pidentäminen ja lisää rajoituksia lakko-oikeuteen.
Näistä on jo toteutunut ensimmäinen, toista runnotaan läpi täsmälleen samalla joko–tai-retoriikalla, kolmannesta alettiin taas möykätä pari viikkoa sitten. Käytännössä lakko-oikeuteen kajoaminen tarkoittaisi esimerkiksi lakkosakkojen korottamista ja tukilakkojen rajoittamista.
Tätä tavoitetta onkin jo mediassa pohjustettu hyvin sillä, että yleiseen kielenkäyttöön on kakistelematta omaksuttu EK:n määritelmä laittomasta lakosta. Kukapa nyt laittomuuksia puolustaisi? Elinkeinoelämä näyttäytyy siis jo sovittujen normien puolustajana sen sijaan, että yrittäisi rajoittaa työntekijöiden mahdollisuuksia puolustaa itseään.
Toivon olevani väärässä. Haluaisin ajatella, että työntekijäpuoli puolustuspelin ja vääjäämättä vetäytyvän rintamansa sijaan kävisikin hyökkäykseen. Latoisi tiskiin omat jokotainsa, esittäisi omat utopiansa, vaihtoehtonsa ja ratkaisunsa. Määrittelisi ongelmat itse sen sijaan, että ottaisi asetelmat annettuina.
Minulla ei ole kuitenkaan montakaan syytä uskoa, etteikö EK:n takoma kolmikärki lopulta löytyisi työntekijäpuolen kankusta tojottamasta. Niin kauan kuin ollaan mukana pelastamassa kapitalismia, on kapitalistilla kotikenttäetu. Se, minkä koulukunnan pelastussuunnitelmaa kulloinkin noudatetaan, ei tätä perusasiaa muuksi muuta.
Vaan eipä huolta! Pääasia, että mennään lakien mukaan, vai miten se meni.
uutiskirje 
