Mielenkiintoista kuinka eri tavalla reagoidaan samaan tekstiin tai esiintymiseen. Oli taas mahdollisuus hämmästellä tätä kuukausi sitten annettuani pienen kommentin televisiossa. Kysymyksessä oli tietysti venäjänkielisen vähemmistön tilanne tai oikeastaan suhtautuminen Suomen mediassa vallitsevaan Venäjä-kuvaan. Yritin tapani mukaan vastata ottaen huomioon rauhallisesti sekä moninaisen venäjänkielisen väestön että suomalaisten ristiriitaiset tunteet Venäjään.
Yritän ymmärtää niitä, jotka ottavat hyvin henkilökohtaisesti kaiken negaation, mitä kirjoitetaan ja kerrotaan tänään Venäjästä. Hyvin usein unohdetaan, etteivät maan johto, valtio ja kansalaiset ole yhtä ja samaa.
Jopa tilanteessa, jossa kansan tuki johtajille on mielettömän korkea, se ei minusta tarkoita omalla kohdallani mitään. Tiedän, etten lopeta rakastamasta venäläistä kulttuuria, kieltä, ajattelijoita enkä uskomista Venäjän tulevaisuuteen. Tuskin muutun toisenlaiseksi Eilinaksi sen takia, että naapurini alkaa pelätä Venäjän johdon toimia. Mutta joku venäjänkielinen saattaa ahdistua tästä muuttuneesta ilmapiiristä. Taannoin yksi tuttavani kirjoitti Facebookissa:
Voiko esimerkiksi olla suomalaista venäläisyyttä?
”Venäläisvastaisten kirjoitusten vuoksi olen tänään perunut tietyn lehden tilauksen. Joka päivä negatiivista ja negatiivista, ei mitään positiivista mistään! Miksi maksaisin siitä että joudun lukemaan joka päivä ties kenen nerojen mielipiteet maasta missä olen syntynyt? … Haluan lisätä vielä että työkseni vien suomalaisia yrityksiä ulkomaille. Teen siis sitä mistä suurin osa vain puhuu… Mutta miksi minä joka päivä luen lehdistä kuinka paha Venäjä on? Olen venäläinen – minäkin, perheeni ja ystäväni ovat kaikki pahoja? kaikki 66 000 ja ne ”tyhmät” turistit jotka tuo rahaa tänne?”
Uskoisin, että tällaista purkausta ei olisi ollut, jos kaveri olisi varma omasta asemastaan tässä yhteiskunnassa. Mutta hän ei ole, koska kaksoiskansalaisuuttakin pidetään nyt epäilyttävänä, vatvotaan viidennen kolonnan uhkia – ja melkein päivittäin lööpeissä on paha ja pelottava naapurimaa esillä. Vaikka hän vihaisikin Venäjän politiikkaa ja sen harjoittamaa propagandaa, ihmisoikeusrikkomuksia ja niin edelleen, niin kaikki nämä palikat yhdessä tekevät hänestä heikon ja ahdistuneen.
Toisten kantojen ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, mutta auttaa näkemään yhdistäviä lähtökohtia ulospääsyksi ahdistuksesta. Ja ehkä selitykseksi muille, miksi yhteenkuuluvuus on tärkeä myös tänne muuttaneille. Pois sulkeminen on mielestäni hyvin vaarallista varsinkin nuorelle sukupolvelle. Siis se toiseuden tunne.
Kun yritän puhua tästä, niin usein saan takaisin ehdotuksen lähteä takaisin sinne mistä tulin:
”Miksi te olette tulleet tänne pieneen ’kurjalaan’, olisitte pysyneet siellä ihannemaassanne, jos teille on niin vaikeaa olla meille niin rakkaassa Suomessamme”.
”Meitä pahemmin ahdistuneita evakko -suomalaisia oli noin puolimiljoonaa ja vielä se meistä tarttui lapsiimmekin”
Samantyyppiset, ehkä vähemmän korrektit kommentit ovat tulleet hyvin tutuiksi.
Onneksi on toisenlaisia palautteita – tukea antavia ja kannustavia.
”Olen 50-lukulainen kantasuomalainen Hämeestä, mutta aistin lapsuudessani, että en täysin kuulunut hämäläisiin ja syynkin tajusin. Olen nimittäin isän puolelta siirtokarjalaisia. Luulen siis ymmärtäväni, miten herkällä alueella liikutaan, joten ei kannattaisi turhia ilkamoida eikä varsinkaan käyttää sanan säilää omien etujen ajamisessa… Yhdessähän me tätä elämää eteenpäin viemme”.
Mietin täällä syntyneitä ja kasvaneita lapsia, maahanmuuttajataustaisia, niin kuin virallisissa kirjoissa on tapana asia ilmaista. Vai oliko se toisen polven maahanmuuttajia? Niin tai näin, heiltä ei saa viedä pois oikeutta tuntea itseään suomalaiseksi, oli heidän taustansa mikä tahansa. Siihen tarvitaan meitä aikuisia, viisaita ja ymmärtäväisiä. Onko se omien vai meidän kaikkien etujen ajamista?
Olen usein pohtinut, voiko esimerkiksi olla suomalaista venäläisyyttä? Entä eurooppalaista? Monet tuntemani ns. vanhat venäläiset ovat löytäneet vahvan yhteenkuuluvuuden suomalaisuuteen säilyttäen siteet venäläiseen kulttuuriin ja kieleen. En usko, että se on ollut helppoa. Ovathan monet taas luopuneet venäläisyydestä, koska he eivät kestäneet ainaista yhdistämistään naapurivaltioon. Muistan hyvin, kuinka vaikea oli ollut voittaa heidän luottamuksensa. Pelko, että uudet siirtolaiset särkevät sen hauraan tasapainon, minkä he ovat luoneet suomalaisessa yhteiskunnassa ennen meitä, on ollut käsiin koskettava.
Jotenkin tuntuu, että se pelko on palaamassa, enkä tykkää siitä. Se taas saa joitakin tuntemaan itsensä ulkopuoliseksi, ei-toivotuksi. Toisia se vahvistaa, toisia pakottaa sulkeutumaan ja tekee onnettomiksi. On se kolmaskin vaihtoehto, mutta tuskin kukaan toivoo sitä.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
