Rautatientorilla Helsingissä aistii pakokaasun lisäksi antiikin tuulahduksen, sillä Ateneumin päätykolmiota kannattelee neljä viehkeää muusaa, joiden hahmon Carl Eneas Sjöstrand lainasi Akropoliin karyatideilta, naisenmuotoisilta pylväiltä.
Karyatidien sukulaismiehiä ovat arkkitehtuurin lihaksikkaat atlantit. Nimensä näille bodareille antoi titaani Atlas, taivaankantajaksi tuomittu kapinallinen.
Monissa kartoissa Atlaksen harteilla on maapallo, mutta sen Kreikan viisaat olisivat nikottelematta nielleet. Planeettamme tiedettiin palloksi, joskin sitä pidettiin universumin korskeana keskuksena.
Antiikin hermien alapäässä oli aina tanakka sukupuolielin, mutta Wikström meni kivimiehensä kuohitsemaan.
Helsingin aseman satavuotiaiksi ehtineet kivimiehet kantavat yhtä lailla maapalloja. Brändääjien hyppysissä körttitukkaiset ukot ovat vajonneet kuitenkin mainospelleiksi, jotka toikkaroivat pitkin kotomaata ja Pietaria.
Kivimiestensä esikuvan Emil Wikström löysi Sääksmäeltä. Torppari Jalmari Lehtinen, Kappion Jalmari, teki Visavuoren ateljeehuvilassa puutarhatöitä ja suostui yläruumis paljaana poseeraamaan.
Jalmarin veli, mäkitupalainen Kustaa Lehtinen, seisoi Wikströmin Kuokkamiehen mallina, mutta rauhaa maalaisproletaarin näköisveistos ei ole saanut. Kuin mierolainen se on kiertänyt Eiran kauppiastalon pihalta Lastenlinnaan ja edelleen Kaivopuistoon ja Mänttään.
Maapallolyhdyistään huolimatta aseman kivimiehet eivät ole puhdasoppisia atlantteja, vaan ne muistuttavat myös hermejä, pylväitä, jotka huipentuivat Hermes-jumalan päähän. Hermes suojeli matkalaisia, varkaita ja kauppiaita, joten kivimiehiä voidaan ajatella pendolinoihin ja allegroihin pakkautuvien suojelushenkinä.
Jotakin olennaista silti puuttuu. Antiikin hermien alapäässä oli aina tanakka sukupuolielin, mutta Wikström meni kivimiehensä kuohitsemaan. Myös mainoksissa ukoilla on jalkojensa välissä tyhjää ilmaa, mikä on huvittavassa ristiriidassa niiden karkean habituksen kanssa.
Hermien turmelijana Wikström oli kuitenkin pikkutekijä. Vuonna 415 eaa puhkesi Ateenassa puistattava skandaali. Juuri kun kaupungin laivasto oli lähdössä sotaretkelle Sisiliaan, paikalle pyyhälsi sanansaattaja, jolla oli tuomisinaan kauhea viesti: Ateenan sadoilta hermeiltä oli silvottu yöllä sukupuolielimet.
Sotaretkeilijät valahtivat kalpeiksi, sillä häväisty Hermes ei heidän matkaansa enää suojelisi. Kylmä kylpy ja kostea kuolema odottaisivat jo rantavesissä.
Vaikka ateenalaiset antoivat toisiaan hanakasti ilmi, silpojia ei saatu koskaan kiinni. Monet joutuivat yhtä kaikki maanpakoon ja monet tuomittiin kuolemaan.
Sirpa Kähkösen romaani, Finlandia-finalisti Graniittimies (2014) kuvaa Pietaria, Petrogradia ja Leningradia sekä niitä kouristuksia, joiden kautta vielä inhimillinen NEP-kausi vaihtui stalinistiseen hirmuhallintoon.
Graniittimiehellä on tekstissä kaksi merkitystä. Se on suomalaisesta kivestä suomalaisten kylien päälle rakennettu Pietari ja se on alistettu ja silti ylpeä atlantti. Erityisen hartaasti Kähkönen on katsellut Millionnajan nuoria jättejä, jotka pitelevät Uuden Eremitaasin portiikkia pystyssä.
Eliitin asuttama Millionnaja, moskovalaisen Rubljovkan edeltäjä, omistettiin neuvostoaikana Stepan Halturinille, mutta nyt terroristi on potkittu pois ja katu vyöryy jälleen vanhalla nimellään Joutsenkanavalta kohti Palatsiaukiota.
Vaikka Uusi Eremitaasi on tavallista 1800-luvun puolivälin klassismia, sen portiikki – pylväskuisti – on poikkeuksellisen upea, sillä kymmenessä valtavassa atlantissa on Michelangelon Kuolevan orjan masokistista hurmiota ja Kapinoivan orjan julkeaa uhmaa.
Karvapöksyiset atlantit pullistelevat lihaksiaan ja huokuvat sellaista homoeroottista vetovoimaa, että niiden veistäjä Aleksandr Terebenev olisi ansainnut Tom of Finlandin tavoin pari postimerkkiä ja pinkan lakanoita. Samalla olisi tullut palkituksi myös Adam Eriksson Fast, Anjalan poika, joka avitti työssä mestariaan.
Testosteronintuoksuinen portiikki on tehty Sortavalan graniitista. Suomen itsenäistymiseen asti Sortavala oli Pietarin näkökulmasta Serdobol ja sieltä louhittu tuhkanharmaa kivi oli venäjäksi ”serdobolski granit”.
Nykyisin Sortavala kuuluu Karjalan tasavaltaan, missä suomalaiset paikannimet ovat ennallaan, mutta Kannaksella ja muualla Leningradin alueella nimet on vaihdettu venäläisiin.
Pietarin arvokohteissa Sortavalan graniitti oli haluttua tavaraa. Sitä käytettiin Kazanin katedraalissa, Marmoripalatsissa, Insinöörilinnassa, Nikolain palatsissa, Katariina II:n ja Nikolai I:n patsaiden jalustoissa sekä Blagoveštšenskin sillassa, joka yhdistää keskustan Vasilinsaareen.
Jo ensimmäisellä idän matkallani, teini-ikäisten luokkaretkellä, ihastuin Leningradin atlantteihin, mutta Novgorodin Tuhatvuotisen Venäjän muistomerkissä oli väkeä kuin Ilmestyskirjassa, toisin sanoen ihan liikaa.
Viiden ruplan setelistä tutun muistomerkin pohjalla, sen pronssisen kellohelman alla, lepää niin ikään graniittia, jota laivattiin Sortavalasta Laatokkaa ja Olhavanjokea pitkin Novgorodiin.
Luoteisen Venäjän kivettömillä alangoilla veistäjien oli hankittava materiaalinsa suomalaisista louhoksista: myös Pietarin symbolinen tukipylväs, Palatsiaukion Aleksanteri I:n monoliitti, on kotoista kiveä – Kymenlaakson punaista graniittia.
Kuten sanottu, Uuden Eremitaasin atlantit seisovat Millionnajalla, mutta Zinaida Lindénin Ennen maanjäristystä -romaanissa (2005) ne ovat siirtyneet oudosti Palatsiaukiolle.
Muuten Lindéniä on syytä onnitella, sillä hän keksi Kähkösen romaania kannattelevat graniittimiehet ja hän keksi meikäläisen naisälykön ja venäläisen korston junakeskustelut, saman aiheen, jolla Rosa Liksomin Hytti nro 6 (2011) voitti Finlandian. Keksijälle itselleen liikeni Runeberg-palkinto.
Lindénin kuvaama matkakumppani, Ivan Demidov, on lihaksi tullut atlantti, painonnostaja ja painija. Atlanttiteema kulkee kirjan punaisena lankana ja mukaan on punottu myös samizdat-runoilija Aleksandr Gorodnitskin Atlantit (1963), jota sanotaan Pietarin epäviralliseksi hymniksi:
”Kun kuu paistaa yössä ja Nevan hopeoi, vain atlantit on työssä ja valvoo, vartioi. Ne ilman ruokaa, juomaa käsin kivisin kantaa taivaankantta voimin kestävin.”
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 