Olen ollut mukana mielenkiintoisessa projektissa, jota nyt esitetään televisiossa. Se on Suomi on venäläinen, 10-osainen sarja, jossa pohditaan venäläisyyttä Suomessa. Mukanaoloni tarkoittaa lähinnä haastattelupätkiä eri osissa sekä muutamaa päivystystä nettichattailussa ohjelman esittämisen jälkeen. Siellä minulta kysyttiin myös, ketkä voisivat olla venäläisyyden eri piirteiden asiantuntijoita.
Sarjan tekijäporukka ansaitsee kiitoksen. Kyseessä on tosi kova tiimi, ja se tekee erittäin tärkeää työtä. Paras tunnustus on ollut yhden tuttavan kommentti ensimmäisen osan esittämisen jälkeen. Hän sanoi, että vain Suomessa näin vaikeaan aikaan tehdään ohjelmaa, missä ei valiteta, kuinka venäläiset ovat kyllästymisen asti väsyttäneet maailmaa omalla käyttäytymisellään, eikä voivotella, miten huonosti kaikki on Venäjällä, vaan käydään läpi kuinka venäläinen kulttuuri on vaikuttanut Suomessa.
Samoin maiden yhteinen historia käydään läpi, kerrotaan Suomen venäjänkielisistä ja pohditaan omaa suhtautumista heihin. Ei yhtään pahaa sanaa Venäjästä, venäläisistä, ei minkäänlaista kiihkoa edes keskustelussa ryssävihasta. Sitäkin on pyrkimys käsitellä faktana ja tutkia sen historiallisia juuria. Lopuksi tuttavani kysyikin: Miksi täällä kaikki ovat niin kilttejä?
Yritän ymmärtää näitä argumentteja, mutta en suostu olemaan vastuussa Karjalan menettämisestä.
Mielenkiintoista oli tutustua katsojien kommentteihin ja kysymyksiin. Olin päivystävä asiantuntija ensimmäisen jakson jälkeen ja sain tutustua erilaisiin pelkoihin, joita en itse osannut kuvitellakaan. Esimerkiksi suhtautuminen ortodoksiseen kirkkoon – siihen, joka on Venäjällä. ”Pelkään ortodoksikirkkoa… Mistä mahtaa johtua poliittisen ja uskonnollisen vallan veljeily (Venäjällä)? Onko kiihkouskovaisuus osa venäläisyyttä, kommunismikaudesta riippumatta?”
Oli jonkin verran tyypillisiäkin kommentteja, kuten ”ryssä on ryssä vaikka voissa paistaisi. Turha kysellä, miksi heistä ei tykätä, ei tarvitse kuin mennä sankarihautausmaalle niin siellä se vastaus on”. Yritän ymmärtää näitä argumentteja, mutta en suostu olemaan vastuussa Karjalan menettämisestä.
Kiinnitin enemmän huomiota kysymyksiin, jotka askarruttavat minuakin paljon. Vuoden ajan olen pohtinut, kuinka Suomessa asuvat venäjänkieliset kokevat täällä asumisen. Vielä vuosi sitten olin jokseenkin varma, että päätös muuttaa pois kotimaasta on ollut Neuvostoliiton romahdettua vapaehtoinen. En tarkoita pakolaisia, koska suurin osa venäjänkielisistä on tullut Suomeen joko avioliiton kautta, paluumuuttajina tai sitten työn ja opiskelun takia.
Monesti saan kuulla, että Suomessa maahanmuuttajan asema on hyvä eikä kantaväestö syrjii niitä, jotka ahkerasti yrittävät integroitua tähän yhteiskuntaan ja tekevät töitä. Uskon edelleen, että oman paikan täältä löytäneet ovat sitoutuneet rakentamaan Suomen hyvinvointia, näkevät lastensa tulevaisuuden täällä. En uskonut, että jonain päivänä joudun tilanteeseen, jolloin on pakko vastata kysymykseen: Kumman puolen valitset? Pidin sitä mahdottomana 2000-luvulla.
Olen kolumneissani pohtinut monien venäjänkielisten ahdinkoa liittyen siihen, millä tavalla mediassa kirjoitetaan ja keskustellaan Venäjästä. He epäilevät, että suomalaisten mielestä jokainen venäjänkielinen on sama kuin Venäjän valtio.
Suomalaiset taas kirjoittavat: ”Kantaväestö tuskin pitää teitä minään uhkana, mutta jos käy ilmi, että suuremmalla joukolla propaganda uppoaa teihin, niin sitten se lisää ihmetystä ja spekulaatiota. Voidaan myös ajatella, että Putin voisi jossain tilanteessa käyttää hyväksi maahanmuuttajien vähemmistöä ja tulla teitä ”pelastamaan”. Tämä nyt on tietysti aika äärimmäinen pelko, mutta maailma on kummallinen.”
Tunnen ihmisiä, jotka rakentavat oman maailmankäsityksensä ainoastaan Venäjän television kautta. Tiedän, että on olemassa kriittisesti läntiseen maailmaan suhtautuvia, vaikka ovat kasvaneet Suomessa ja opiskelleet täällä. Heissä on tietynlaista katkeruutta, pettymystä, mutta tuskin heidän suunnitelmissaan on poismuutto tai avun hakeminen rajan toisella puolella. He eivät vain usko olevansa tasavertaisia suomalaisia ja näkevät täkäläisen järjestelmän kaksinaamaisena ja yhtä lailla epädemokraattisena kuin venäläisen tai sitten kiinalaisen. Johtuuko se ulkopuolisuuden tunteesta? Onko niin, että heidän kokemansa epäluottamus kääntyy vastaavasti epäluottamukseksi yhteiskuntaa kohtaan?
Suomalaiset eivät tiedä, mitä suomenvenäläisten päissä liikkuu, mutta epäilevät, ettei mitään hyvää, koska ”on se Moskovan propaganda”. Suomen venäjänkieliset taas joko eivät ajattele mitään, tai olettavat, että olisivat he mitä mieltä tahansa, heitä pidetään silti outoina toisina.
Siinä ollaankin umpikujassa. Niin kuin yhdessä kommentissa todettiin: ”Mietityttää todella, että mitenkähän tiiviisti ulkomailla asuvat venäläiset nykyään sitoutuvat Venäjään ja sen poliittisiin linjoihin, kun ’venäläisten suojelusta’ on tullut Moskovalle kuitenkin jonkin tasoinen vallankäyttöväline omien rajojen ulkopuolella”.
Auttaisiko Suomessa säännöllinen venäjänkielisen väestön mielialan monitorointi ja tutkimus siitä, mitä mediaa he seuraavat? Olisi myös tärkeä etsiä aktiivisia, kotoutuneita venäjänkielisiä ja heidän kanssaan löytää toimivia ratkaisuja yhteiskunnallemme – pelkäämättä, että jokin ulkopuolinen taho tulee sotkemaan kehitystä.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
