Ensin tuli tyrmistys, sitten pelko, viha ja uho – ne tuntuivat yhdistävän koko Euroopan puolustamaan ”länsimaisia arvojamme”. Päivien päästä mediassa alkoi näkyä arvelevia puheenvuoroja. Miksi tämä terroriteko pariisilaista pilalehteä vastaan tehtiin? Mitä muslimien häpäiseväksi kokemalla kuvalla haettiin? Mitä tarkoitamme, kun julistamme: ”Je suis Charlie”? Mihin tämä molemminpuolinen viha ja aggressio johtaa?
Ei mihinkään hyvään, se on jo nähty. Muslimimaissa kansa osoittaa mieltään, länsimaissa maahanmuuttovastaiset rasistit saivat vettä myllyynsä.
Monia ahdistaa, minuakin. Ahdistustani ei vähentänyt, ennemminkin lisäsi Pariisin mielenosoitus, jonka keulilla marssivat käsikoukkua maailman valtaapitävät ja vilkuttelivat iloisesti katsojille. Heille tapahtumasta tuli propagandavoitto, vaikka juuri heidän pitäisi omissa maissaan olla terävimmän satiirin kohde. Hovinarrien ajoista asti satiiri on ollut nimenomaan vallan pilkkaa, muistutus siitä, että valtiaskin on vain ihminen.
Käytännössä suomalaisen lehdistön vapaus on mediatalojen vapautta. Suurimmat mediakonsernit ovat valtainstituutioita.
Mitä omien maittensa maahanmuuttopolitiikasta vastuussa olevat vallanpitäjät tekivät kansalaisten mielenosoituksen kärjessä? Mitä siellä teki Israelin sotaisa Netanjahu, mitä maahanmuuttajien asemaan kiristyksiä ajava Englannin Cameron? Mitä ne monet, jotka törkeästi rajoittavat sananvapautta omassa maassaan? Nostivat omaa häntäänsä, ja niin tuli taas todeksi Paavo Haavikon tuttu maksiimi: ”Parodia on käynyt mahdottomaksi. He tekevät sen itse.”
Kävin katsomassa Joensuun Kaupunginteatterin näytelmän Mä soitan veljille. Tunisialais-ruotsalaisen Jonas Hassen Khemirin näytelmä osui kuin nakutettuna nykyhetkeen. Tukholmassa räjähtää autopommi, ja nuori, pelästynyt Amor reagoi: ”Mä soitan veljille ja sanon: Nyt on tapahtunut jotain sairasta. Ootteko kuulleet? Mies. Auto. Kaks räjähdystä. Keskellä kaupunkia. Mä soitan veljille ja sanon: Nyt alkaa tapahtua. Olkaa valmiina.”
Amor on syytön, mutta hän tietää, että silmänräpäyksessä ”toiseus” on muodostunut ihmisten välille, että pelko ja epäilys ovat heränneet. Näytelmä ei ole raskas, se on herkkä ja hauska, dynaaminen ja railakas. Mutta se näyttää sen, mitä Pariisissa toisessa mittakaavassa on tapahtunut: aggressio, uho, pelko ja viha lisäävät aggressiota, uhoa, pelkoa ja vihaa, ja että näin rakennetaan yhteiskuntaa, jossa kontrolli kasvaa ja vapaudet käyvät yhä rajoitetummiksi.
Sananvapaus on ”länsimaisten arvojemme” peruselementti. Mutta mitä sananvapaus on, ja kenen hallussa se on? Mediassa sananvapaus käsitetään lähinnä lehdistön vapaudeksi, vaikka se on perustuslain takaama kansalaisvapaus. Sananvapaus onkin aika rajallinen myös demokraattisissa maissa. Kaikilla on oikeus mielipiteittensä ilmaisemiseen, mutta käytäntö on kuin USA:n perustuslaissa taattu oikeus onnellisuuden tavoitteluun. Oikeus on kaikilla, mutta mahdollisuus on vain harvoilla.
Markkinadiktatuurissa sananvapautta rajoittaa ennen kaikkea raha. Eikä sen tehokkain keino ole tukkia suita vaan korvat. Markkinahälyssä kuuluvat vain kovimmat äänet. Keiden ääniä ne ovat?
Kenen vapautta lehdistön vapaus on? Ei ”tuotannossa” toimiva journalisti kovin vapaa ole, ei varsinkaan silloin, kun hän teoriassa on vapaimmillaan eli free lance -toimittaja. Mediataloilla on hänen työhönsä diktaattorin oikeudet: ne ostavat, mitä haluavat, maksavat, mitä haluavat, vievät tekijänoikeudet ja käyttävät niitä, miten haluavat, muuttelevat juttujen sisältöä, miten haluavat ja myyvät niitä itse valitsemiinsa tarkoituksiin. Toimituksissakaan tuskin ollaan kovin vapaita, ainakaan näinä jatkuvien yt-neuvottelujen piinaamina aikoina. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Mediatalojen sananvapaustilanteesta ei mediassa juttuja levitellä, paitsi ammattiliiton lehdessä Journalistissa, mutta sitähän lukevat vain toiset toimittajat.
Käytännössä suomalaisen lehdistön vapaus on mediatalojen vapautta. Suurimmat mediakonsernit ovat valtainstituutioita. Mitä vaikutusvaltaisempi talo, sitä huonommin se sietää itseensä kohdistuvaa kritiikkiä edes yleisönosastossaan. Suomesta puuttuu avoin mediakeskustelu niin tiedotusvälineiden kesken kuin yleisön ja median kesken. Sekin on yksi osoitus sananvapauden rajallisuudesta.
Onhan kansalla kanavansa, tekstaripalstat ja netin mielipideviemärit, joiden kautta saa toitottaa mitä tahansa soopaa kenenkään häiriintymättä. Paitsi yhä kasvavan kiusattujen joukon, jolle tämä sananvapaus tuottaa sietämätöntä kärsimystä. Jossakin lehtijutussa muuten rinnastettiin nettikiusaaminen ja pilalehtien muslimipilkka. Miksi toinen on tuomittavaa, toinen edustaa kallisarvoista sananvapautta?
Ihmisten etninen erottelu on kaiken pahan alku ja juuri, luulisi, ettei ihmiskunta siihen Hitlerin järjestämien paholaisen pitojen jälkeen syyllistyisi. Mutta me erottelemme yhä, Suomessakin, hoemme ”erilaisuutta”, ja sen ”suvaitsemista”? Emme me ole erilaisia, me olemme aivan helkkarin samanlaisia. Ihmisellä ja apinallakin on geeneistä yhteisiä muutamaa prosenttia vaille sata, ihmiskunnan sisällä eroa on häviävän vähän. Se, mikä erottaa, on opittua.
Ilman geenien todistustakin samanlaisuuden tunnisti jo William Shakespeare sanoessaan Venetsian kauppiaan juutalaisen Shylockin suulla: ”Eikö juutalaisellakin ole silmät? Eikö juutalaisellakin ole kädet, elimet, jäsenet, aistimukset, tunteet? Eikö hän syö ruokaa siinä kuin kristitty, eivätkö aseet haavoita häntä yhtä lailla, sairaudet heikennä yhtä lailla, lääkkeet paranna yhtä lailla, eikö hän tarkene kesäisin ja palele yhtä lailla talvisin kuin kristitty? Jos meitä pistetään, emmekö vuoda verta? Jos meitä kutitetaan, emmekö naura? Jos meidät myrkytetään, emmekö kuole? Ja jos meille tehdään vääryyttä, emmekö sitä kosta? Jos olemme kaikessa samanlaisia, niin sitten siinäkin.” (suom. Tiina Ohimaa ja Alice Martin).
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
