On kai pyydettävä anteeksi sitä, että taas pohdin minulle läheistä asiaa. Venäjällä sanotaan, kuka mistäkin puhuu, nälkäinen aina ruuasta (oikeastaan venäjäksi puhutaan täistä ja saunasta).
Pari vuotta sitten tutustuin tutkimukseen, joka käsitteli mielialoja Viron venäjänkielisten nuorten keskuudessa. Sen mukaan koulutusjärjestelmä ei avaa nuorille käsitettä mitä Virossa tarkoittaa olla ”me”, vaikka he pitävätkin Viroa kotimaanaan. Heidän on vain vaikea tuntea itsensä hyväksytyksi kansalaiseksi.
Haastatteluissa nuoret selittivät, että toisaalta valtio hyväksyy heidät osana Viroa, mutta oikeasti pitää heitä toisen luokan kansalaisina, koska heillä on väärät juuret (vanhemmat, nimet, koulut). Eikä siihen vaikuta täydellinen viron kielen osaaminen – ennakkoluulot ja rakenteet eivät anna mahdollisuutta tasa-arvoiseen kohteluun Viron virolaisiin nähden.
Suomen venäjänkielistä väestöä pidetään tietynlaisena uhkana – näin on julkisesti puhuttu kysymättä ryhmään kuuluvilta, miltä se tuntuu
Samassa tutkimuksessa korostettiin, että venäjänkielinen nuoriso ei oikein usko mahdollisuuksiinsa vaikuttaa tilanteeseen ja omaan asemaansa, että he saisivat äänensä kuuluviin. Joidenkin ratkaisuna ongelmiin on poismuutto maasta. ”On helpompi olla muukalainen jossain korkeakoulussa Euroopassa muiden ulkomaalaisten tavoin kun Viron venäläinen virolaisessa yliopistossa”, totesi yksi tutkimuksessa haastatelluista lukiolaisista.
Osa haastatelluista valitsi sisäisen maahanmuuton: luopumisen kansalaistoiminnasta protestina epädemokraattiselle kehitykselle. Yksi tapa on keskittyä omaan elämään ja rajoittaa kanssakäyminen vain ”omiin”, siis samankaltaisiin. Tavallaan kyseessä on etnokeskeisyys, toteaa tutkija ja pitää tätä kehitystä huolestuttavana.
n
Pelkään pahoin, että nyt, kahden vuoden kuluttua, tilanne on vielä pahempi. Puhuinkin taannoin toisen virolaisen tutkijan kanssa. Hän ihmetteli, kuinka Viron venäjänkielisten maailmankuva pohjautuu Venäjän televisioon. Oudointa hänestä oli se, että nuoret, jotka muutama vuosi sitten pitivät Eestiä kotimaana, tänään ovat huolissaan Venäjästä ja sen vastakkainasettelusta Lännen kanssa, eivätkä ymmärrä, että Viro on osa sitä ”pahaa Länttä”.
Kysyin tutkijalta, ovatko venäjänkieliset itse edustettuna niissä ryhmissä, jotka pohtivat virolaisen yhteiskunnan tulevaisuutta. Kuulemma kyllä, mutta yleensä itse ryhmä ei tue niitä, jotka puhuvat venäjänkielisten nimissä. Voi olla, että valinta tehdään kantaväestön ehdoilla – siis mukaan hyväksytään vain ne, jotka koetaan sopiviksi? Tiedä häntä. Näyttää siltä, että kaikkialla on sama ongelma – luottamuksen (ja uskalluksen) puute.
Tietysti Viron venäjänkielisiä ei voi verrata Suomen venäjänkielisiin, koska valtava osa täällä asuvista on vapaaehtoisesti muuttanut Suomeen. Mutta täälläkin on kasvamassa venäjänkielisiä nuoria, joiden siteet Venäjään rakentuvat ainoastaan vanhempiensa kautta. Ja mahdollisesti Venäjän television välityksellä.
Olen ennenkin kiinnittänyt huomiota (anteeksi nyt vaan), miten vähän näkee kotoutuneita maahanmuuttajia maahanmuuttajien kotouttamistyössä. Toisaalta melkein kahdenkymmenen vuoden aikana olen tottunut siihen. Opin jopa ymmärtämään sitä lähestymistapaa – ne kotoutuneet osaavat nähdä järjestelmän epäkohdat liian selvästi, mikä voi johtaa muutoksiin. Ne taas ovat vaarallisia, paljon turvallisempi on jatkaa samaa mallia – kyllä se jotenkuten toimii. Miksi pitäisi muuttaa jotain?
Ymmärrykseni on koetuksella, kun kuulen erilaisista Venäjä-työryhmistä, jotka puivat Suomen sisäisiä turvallisuusasioita ottamatta huomioon maan venäjänkielistä väestöä osana suomalaista yhteiskuntaa. Tarkoitan lähinnä sitä, että Suomen venäjänkielistä väestöä pidetään tietynlaisena uhkana – näin on julkisesti puhuttu kysymättä ryhmään kuuluvilta, miltä se tuntuu. Ei ole ketään, joka puhuisi venäjänkielisten kanssa siitä, mitä pitäisi tehdä jotta kaikilla olisi suhteellisen turvallinen olo – sekä kantaväestöön kuuluvilla että Suomen venäjänkielisillä. Sekään ei helpota jännitystäni, että näissä ryhmissä ei ole ihmisiä, jotka tunnettaisiin venäjänkielisten kysymysten asiantuntijoina.
n
Toinen pelkoni lähde on arvailu, ketkä voisivat olla ne venäjänkielisen väestöosan kysymysten asiantuntijat. Suomessa on kaksi näihin kysymyksiin perehtynyttä tutkijaa, Inga Jasinskaja-Lahti Helsingistä ja Olga Davydova-Minguet Joensuusta. Olen huomannut, että heidän tietotaitojaan arvostavat kuitenkin lähinnä kollegat – harvemmin päättäjät tai päätöksiä valmistelevat viranomaiset. Toisaalta tutkijoiden ääni kuuluu paremmin silloin, kun tutkijat lähtevät politiikkaan mukaan. Valitettavasti se vaihtoehto ei sovi kaikille.
Taas kerran on muistettava, että tietyn ryhmän asioista puhuminen ilman ryhmän edustajaa ei ole paikallinen ongelma. Näin on ollut ja valitettavasti, oletan, tulee olemaan jatkossakin melkein kaikkialla. Eikö EU:ssa ole perustettu asiantuntijoiden ryhmää pohtimaan, miten venäjänkielisiä Euroopassa voidaan suojella Venäjän propagandalta? Samalla ryhmän tehtävänä on seurata venäjänkielisiä tiedotusvälineitä. Viidestä jäsenestä yksi on peräti venäjänkielen opettaja Tšekistä.
Se siitä murjotuksestani. Edessä on juhannus, yöttömän yön juhla. Vaikka sää ei lupaa hellettä, on mahdollisuus rentoutua ja kerätä voimia tulevaisuutta varten. Tiedän, että voimia tulen tarvitsemaan.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 