Käytiin Helsingissä ja ihmeteltiin huuli pyöreänä hotellihuoneen ikkunassa Rautatientorille rahdattua nostokurkea, jonka mustan varren päässä keikkui pienen ratikan näköinen metallinkiiltävä laitos. Työkone vai huvilaite? Selvisihän se lehdestä, korkeuksissa killui ravintola, jossa saattoi kokea aterian nauttimisen elämyksen korkealla talojen yläpuolella. Elämys on monelle myös lasku, sillä aterian hinta on lehtimainoksen mukaan suolainen. Kun kaiken kesää puoli ydinkeskustaa on rakennustyömaana, ei tuokaan laite enempää silmää häirinnyt kuin kauppatorin taakse Skattan rantaan rahdattu maailmanpyörä tai ikuisilmiö, muoviin huputetut rakennukset.
Elämys on keskeinen sana nykyaikaisessa kaupunkisuunnittelussa. Elämyksiä saadaan virikkeellisessä ympäristössä, joka elävöittää kaupunkikuvaa. Elävöitetty kaupunkikuva lisää viihtyisyyttä ja viihtyisyys yhteisöllisyyttä, jota kaupunkisuunnittelijat ilmeisesti uskovat syntyvän suurissa väkijoukoissa ihan automaattisesti.
Kaupunkia suunnitellaan ennen kaikkea sen ikäiselle kansanosalle, joka pitää suurista väkijoukoista, kovaäänisestä viihdemusiikista sekä paperista tai pahvilautasilta tarjottujen ruokien ja juomien syömisestä liikenteen pahiten saastuttamissa osissa keskustaa.
Kaikkia kansalaisia näihin virikkeellisiin, yhteisöllisyyttä vahvistaviin toimintaympäristöihin ei kuitenkaan haluta. Ei esimerkiksi vanhoja ihmisiä, jotka haluaisivat nauttia kaupungin kesästä rauhallisissa ja meluttomissa ympäristöissä, istua väljissä puistoissa, kävellä hissukseen rantateitä, joilla voimakkain ääni on meren huounta. Tällaisia elämyksiä varten on matkustettava kauas kantakaupungista. Tiedän ihmisiä, jotka yksinkertaisesti eivät uskalla lähteä yksin liikkeelle keskustan puistoihin ja rannoille, vaikka kaunis sää kuinka houkuttelisi.
Kaupunkia suunnitellaan ennen kaikkea sen ikäiselle kansanosalle, joka pitää suurista väkijoukoista, kovaäänisestä viihdemusiikista sekä paperista tai pahvilautasilta tarjottujen ruokien ja juomien syömisestä liikenteen pahiten saastuttamissa osissa keskustaa. Jo jonkin vuoden olen ihmetellyt tätä kaupunkikulttuurin kehittynyttä urbaania laiduntamista katukeittiöineen, keskelle katua katettuine pitopöytineen, pop up -ravintoloineen ja mitä kaikkia niitä onkaan.
Amerikkalaisten valtavaa lihomista taannoin käsitelleessä tv-dokkarissa todettiin, että yhtenä syynä jo väestömitassa hälyttävään ilmiöön on se, että pienissäkään kaupungeissa ei kansalainen pysty liikkumaan korttelin matkaa, ettei hänelle mainosviestein tyrkytettäisi ruokaa, juomaa tai makeita herkkuja. Mieliteko makuelämykseen herätetään vähän väliä.
Suomalaisetkin ravintoasiantuntijat kamppailevat jatkuvasti laiduntamiseksi kutsumaansa syömiskulttuuria vastaan. Ei syödä säännöllisiä aterioita pöydän ääressä, vaan juostaan jatkuvasti jääkaapilla tyydyttämässä sitä sun tätä mielitekoa. Samaa laiduntamista ruoka- ja herkkupisteestä toiselle harjoitetaan ulkoruokinnassa kesäisin. Nuorempi sukupolvi on jo oppinut nauttimaan kahvinsakin vauhdissa, mikä luo kuvan tärkeydestä ja tehokkuudesta, vaikka ei olisi kiire mihinkään. Ravinto-oppineiden kritiikistä huolimatta laiduntaminen kasvattaa suosiotaan sekä sisällä että ulkona. Pitkään kohtalaisen hiljaisena aukiona pysynyt Kasarmitorinkin on avattu katuruokafestareille, ja viimeisenä uutuutena ilmestyivät kaduille lykättävät ruokakärryt.
Mitä muuten ravintoloitten vessoja, keittiöhygieniaa ja kylmätilojen lämpötiloja tarkasti kontrolloivat terveydenhoitoviranomaiset ajattelevat tästä villistä vapaudesta? Vaaditaanko jokaiselta kadulla ruokaa kauppaavalta edes hygieniapassi?
Kelläpä olisi mitään ulkoilmakahviloita vastaan, ja piknikit puistojen nurmikolla olisivat myös mukavia, elleivät ihmiset olisi niin törkeän siivottomia. Mutta voisiko kaupungin elävöittäminen merkitä muutakin kuin laiduntamista ja mökämusaa?
Euroopan sivistysmaiden suurissa ja pienissä kaupungeissa järjestetään kesäiltaisin klassisen musiikin puistokonsertteja, mutta suomalaiset saavat nauttia sellaisesta lähinnä television välityksellä. Vandalismin uhkako estää puistonäyttelyt? Lehtijuttujen mukaan kaupungin lukuisilla varsinaisilla ravintoloilla menee aika huonosti, eikö niitä voisi elävöittää taideohjelmalla muulloinkin kuin Helsingin juhlaviikoilla, jolloin Art Goes Kapakka? Helsingissä toki tapahtuu ihan hirveän paljon, mutta keskustan hulabaloosta ainakin käypäläisen on vaikea niihin tapahtumiin ohjautua.
Harjoittaako kukaan enää sellaista verkkaista, pysähtelevää, tarkkailevaa, hiukan filosofoivaa kaupungilla liikkumistapaa kuin flaneeraaminen? Se on ollut urbaanin eurooppalaisen klassinen tapa liikkua kaupungilla, mutta voiko nykyajan kaupungissa enää flaneerata? Vieläkö Matti Klinge ja Matti Suurpää flaneeraavat Helsingissä? Onko nykyihmisestä enää flaneeraajaksi? Yritimme puolison kanssa vähän flaneerata tänä kesänä, kun ilta oli kaunis ja lämmin, mutta huonolla menestyksellä. Helsingin keskustassa on käveltävä suorinta tietä ja mahdollisimman nopeasti sinne, mihin on menossa.
Ulkoruokinta ja viihdemökä ovat tietysti bisnestä, josta moni ansaitsee toimeentulonsa. Se on bisnestä siinä kuin kirpputorit, nettihuutokaupat tai mikä tahansa yritystoiminnaksi järjestäytymätön pieni liiketoiminta. Sitä on harjoitettu maailmassa iät ajat. Jotkut asiantuntijat sanovat sitä basaaritaloudeksi. On hyvä, jos joku sillä pärjää kokonaan tai osaksi, mutta mikä kansantaloudellinen merkitys sillä on? Mitä se kertoo yhteiskunnallisesta kehityksestä? Kehitysmaissa, joissa yhteiskunnan turvaverkkoja ei ole, basaaritalous on tärkeä osa suurten ihmisjoukkojen toimeentuloa. Mitä kertoo maasta se, että muu talous on pohjalla, mutta basaaritalous kasvaa? Ei ehkä ihan sitä, mitä tällä kaupunkikuvaa elävöittävällä toiminnalla on tarkoitettu.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
