”Tapasin erään rouvan, joka oli lapsi käsivarrellaan, ilman saattomiestä kulkenut kahdeksan vuorokautta, piillen päivät pensaikossa, ja pääsi perille, mutta yksin – tyttö oli matkalla paleltunut kuoliaaksi. Kesällä saapui muuan mies vaimoineen uiden yöllä lahden poikki, vaatteet käärössä selän päällä. Tuotiin ihmisiä, jotka olivat tuntikaupalla maanneet olkiin kaivautuneina; toisia tuli purjeveneissä.”
Aatelismies Nikolai Wrangelin kertomus tuntuu hätkähdyttävän ajankohtaiselta, mutta hänen muistelmansa ilmestyivät jo vuonna 1922. Karjalan ja Sallan evakot, chileläiset, vietnamilaiset tai somalit eivät olleet suinkaan maamme ensimmäisiä pakolaisia.
Loppuvuodesta 1917 muutamat pietarilaiset pakenivat punaista myrskyä Kannaksen huviloilleen ja aloittivat näin kansainvaelluksen, josta ei tragedioita puuttunut. Keisarivallan aikaan Suomessa piilottelivat vallankumoukselliset ja nyt vallankumouksellisten vainoamat ihmiset etsivät täältä turvapaikkaa.
Venäjältä saapui Suomeen monenkirjavaa väkeä, mutta vanhukset ja lapset sortuivat helposti matkan rasituksiin.
Pakolaisvirta alkoi paisua syksyllä 1918, jolloin Venäjän sisällissota kiihtyi eivätkä bolševikkeja vastaan taistelleet vain valkoiset joukot, vaan myös menševikit ja sosialistivallankumoukselliset eli eserrät, joiden kansansuosiota suuri lokakuu ei kyennyt horjuttamaan.
Suomea ja Venäjää erottanut Rajajoki – oikealta nimeltään Siestarjoki – on saanut myyttiset mitat, mutta talvisaikaan uomaa oli joskus vaikea erottaa. Vaikka useimmat pakolaiset selvisivät joesta omin voimin, varakkaat pietarilaiset pestasivat rajaoppaita tai käyttivät ”elämänlinjoja”, valmismatkoja suoraan Suomeen.
Inkerin ja Karjalan asiantuntija Pekka Nevalainen on laskenut, että puutetta kärsivässä Suomessa oleskeli 1920-luvun alussa 33 000 Venäjän pakolaista, joista osa palasi kotimaahan ja osa jatkoi Keski- ja Itä-Eurooppaan. Vilkkaasta trafiikista huolimatta Suomeen jäi pysyvä pakolaisvähemmistö niin että yli 14 000 henkeä eli 1930-luvullakin ilman kansalaisoikeuksia.
Pakolaisista muistetaan parhaiten Kronstadtin kapinalliset, jotka tekivät maaliskuussa 1921 epätoivoisen matkan poikki Suomenlahden Terijoelle. Laukausten tahdittama jäämarssi vaati satoja uhreja, mutta 6 500 pakolaista selvisi perille. Upseerien ja matruusien ohella pelastuneissa oli naisia, mahdollisesti myös onnekkaimpia lapsia.
Kapinan sytytysnesteenä olivat edellisen syksyn lakot Putilovin tehtaalla ja Baltian telakalla Pietarissa. Bolševikit pidättivät ja teloittivat lakkoilevia työläisiä, mikä raivostutti kronstadtilaiset ja sai heidät vaatimaan sananvapautta ja vapaita vaaleja.
Bolševikeille kapina oli paha imagotappio, sillä Kronstadt, ”Pietarin Punainen vartio”, oli kapinoinut sankarillisesti vuosina 1905 ja 1906. Kaiken lisäksi tapahtumat muistuttivat kiusallisesti toisiaan, olihan oikeaoppinenkin kapina-aalto levinnyt Pietarin tehtailta Kronstadtiin.
”Riittää! Olemme kärsineet jo kylliksemme! Me vaadimme ihmisoikeuksia! Me olemme kyllästyneet kirkollisiin sanomalehtiin!” Näin kuvailee ensimmäisen kapinan tunnelmia Georgi Tarpan, jonka teos Kronstadt ja Viapori ilmestyi Leningradissa vuonna 1931.
Silkkiä, samettia, ryysyä, rääsyä, sarkaa, verkaa, pappi, lukkari, talonpoika, kuppari, rikas, rakas, köyhä, varas, keppikerjäläinen. – Venäjältä saapui Suomeen monenkirjavaa väkeä, mutta vanhukset ja lapset sortuivat helposti matkan rasituksiin.
Mielikuvat ylhäisistä emigranteista eivät ole täysin vääriä, sillä joukkoon mahtuivat niin keisarinnan hovidaami Anna Vyrubova kuin suuriruhtinas Kirill Vladimirovitš, Romanov-suvun päämies, joka kruunattiin Pariisissa muutaman vuoden kuluttua ”keisariksi”.
Entiset kenraalikuvernöörit Nikolai Gerard ja Vladimir von Boeckmann viettivät Suomessa eläkepäivänsä, ja saipa täältä väliaikaisen turvapaikan myös Stepan Petritšenko, Kronstadtin kapinan johtaja.
Kulakkien vainot ja muut levottomuudet toivat Suomeen myös suuret määrät itäkarjalaisia ja inkeriläisiä. Vaikka useimmat heistä kulkivat maareittejä, läntisestä Inkeristä tultiin keveillä veneilläkin.
Pakolaisongelma alkoi ratketa 1930-luvun puolivälissä, kun kulakit oli likvidoitu ja rajavyöhykkeet väärästä aineksesta puhdistettu. Rajavalvonta oli molemmin puolin tiukkaa, joskin pettyneitä loikkareita onnistui kotimaahan vielä pujahtamaan.
Maailmalla vaelsi miljoona tai jopa kolme miljoonaa Venäjän pakolaista. Suurin osa heistä suuntasi länteen, mutta myös Kiinalla oli ilmeistä vetovoimaa.
Pakolaisten keskuspaikaksi tuli ensin Berliini ja sittemmin Pariisi. Nuoressa Tšekkoslovakiassa pakolaisille annettiin maata, mistä olivat erikoisena seurauksena kasakoiden atamaanivetoiset yhteisöt.
Suomesta venäläiset oli sisällissodan kuukausina suurieleisesti karkotettu, mutta nyt he tuntuivat ryntäävän takaisin. Tuulispää-lehti julkaisi kesällä 1919 piirroksen, jossa Suomi-neito ja Suomen leijona suojelevat limppuaan rajan yli vyöryvältä rottalaumalta: ”Ryssät syövät kaikki ruuat kuin ennen heinäsirkat, täyttävät junat, esiintyvät röyhkeästi ja pilaavat kansan moraalin.”
Piirros myötäili maalaisliiton ja Santeri Alkion jäätävää asennetta eikä puolueen sydän jatkossakaan sulanut. Kronstadtin pakolaistulva sai Aatamin eli päätoimittaja Jaakko Vainion pakinoimaan Maakansassa ovelan monimielisesti:
”Meille on tullut vieraita. Kutsumattomia vieraita kylläkin, mutta ’koira kutsuen tulee, kunnon vieras kutsumatta’. Tosin on vieraita vähän runsaanpuoleisesti, niin että vieraiden vastaanotto on antanut ’portieereillemme’ paljonlaisesti puuhaa, mutta kun vieraat vain saataisiin riisutuksi, niin olihan niitä vieraskamareita Inossa ja Hennalassa ja vähän paikassaan, vaikka onkin asuntopula. Tosin voisi vieraanvaraisuutemme joutua kovalle koetukselle, ellei meillä sattuisi olemaan n.k. amerikkalaista keittiötä.”
Amerikkalaisella keittiöllä Aatami tarkoitti Amerikan Punaista Ristiä, joka jakoi yhdessä Venäjän Punaisen Ristin paikallisosaston kanssa ruokaa ja vaatetta. Valtion pakolaisavustuskeskus perustettiin vuonna 1922, kun Vienasta alkoi tulvia heimopakolaisia, mutta vuonna 1958 rajalla oli jo niin monta kerää piikkilankaa, että keskus tarpeettomana suljettiin.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 