Säveltäjämestari Jean Sibelius on kasvanut juhlavuoden mittaan niin korkeaksi ja leveäksi, että hänen hahmonsa jättää varjoon tärkeän tukihenkilön, rouva Aino Sibeliuksen, joka syntyi maailmaan aatelisneiti Järnefeltinä ja eteni aatteissaan koko ajan oikealle, kunnes äärimmäinen reuna tuli vastaan.
Varjoa koettaa hälventää Johnny Knigan julkaisema elämäkerta, mutta valitettavasti Aino Sibelius, Ihmeellinen olento (2015) tuoksahtaa nimeä myöten hätäratkaisulta.
Kansikuva on korvattu aavemaisella siluetilla ja mustavalkoiseen liitteeseen on valittu juuri ne kuvat, jotka kaikki osaavat ulkoa. Ohut liite on sijoitettu vielä lähteiden perään niin, ettei akateemisia kiekuroita kaihtava lukija sitä edes huomaa.
Omasta puolestani sanoisin, että Elisabetin elämää vatvoessa pitäisi keskittyä muuhun kuin hänen nivusseutuunsa.
Elämäkerran tekijä Jenni Kirves on kansiliepeen mukaan ”eturivin nuoria historiantutkijoita”, mutta puolisonsa kautta hänellä lienee yhteyksiä Sibeliuksiin. Kun Jannen ja Ainon ensimmäinen lapsenlapsi Marjatta Paloheimo meni toimitusjohtaja Lauri Kirveen kanssa naimisiin, säveltäjäsuvusta versoi Kirveiden sivuhaara.
Jenni Kirves on saanut sotatulkinnoistaan kiitosta, mutta niukka budjetti ja palava kiire ovat kaiketi syynä siihen, että Ihmeellinen olento on lähinnä kooste Sibeliusten ja Järnefeltien kirjeistä, jotka Suvisirkku Talas on kasannut helppokäyttöisiksi kirjoiksi.
Elämäkerta etenee löysinä teemoina, joten Aino on välillä nuori ja välillä vanha. Ainolan huvila saadaan vaivoin pystyyn, mutta kohta ollaan taas kihlausajan murheissa. Kirveen välirepliikkejä on vähän ja niissäkin on kiusallisen paljon virheitä.
Helmikuun manifestia ei annettu vuonna 1889 eikä nuorena kuollut Emma Järnefelt ollut Ainon sisko. Ainon äiti Elisabet Järnefelt ei asunut savolaisella Vieremällä, ja sopii myös kysyä, mistä ehkäisyvälineistä hän 1870-luvulla ehdoin tahdoin kieltäytyi? Keski-Euroopassakin spermisidit ja kaakaovoipessaarit opittiin tuntemaan vasta seuraavalla vuosikymmenellä.
Entä sitten ”mystillinen”, Järnefeltien lempi-ilmaisu, joka tarkoittaa Kirveen mukaan epävarmaa? Nykysuomen sanakirjassa (1967) ”mystillinen” ja ”mystinen” (harv.) ovat kuitenkin synonyymeja, ja samaa todistaa Alla kasvon Kaikkivallan (1917), Eino Leinon ”mystillinen trilogia”.
n
Olen hiukan jäävi väittämään mitään, mutta ymmärtääkseni Elisabetin pietarilainen aatetausta ja hänen sukunsa loisteliaat taideperinteet olivat Ainon elämässä merkittävämpi seikka kuin se, miten pitkälle äiti Juhani Ahoa halatessaan meni.
”Ruotsia taitamaton Elisabeth (kotoisin Pietarista) kärsi sopeutumattomuudesta”, Kirves töksäyttää ja kuittaa Pietarin kepeällä maininnalla, joka on sullottu vielä sulkujen sisään. Pakko on siis uskoa, että Elisabet oli vain elähtänyt naisihminen ja nuoren mieskirjailijan naurettava seksiobjekti.
Salonkeja penkoneen Tarja Lappalaisen mielestä Elisabet ja Aho harrastivat kesällä 1882 ehtaa seksiä, sillä vääksyläisen huvilan ympäristö tarjosi rakastuneille piilopaikkoja. Vaikka Vääksy on kukkeudestaan kuulua seutua, olisiko siellä ollut ratkaisevasti enemmän pensaita, puita ja kiviä kuin muualla Suomessa?
Nyttemmin museoitu Suviniemi päätyi J. R. Danielson-Kalmarille vuonna 1892, mutta jo Järnfeltien Rantalan aikaan Vääksy kuhisi säätyläisiä. Kulmat koholla ja vino hymy suupielessä kanavan varsilla tarkkailtiin kohuparin liikkeitä.
Panu Rajala tietää, että Aholla oli eroottinen hinku Elisabetiin, mutta oppilaalleen tämä ei antautunut. Seksin kiistävät myös ”nuoret miehet” Jouni Yrjänä ja Teemu Keskisarja, jotka alkavat olla tosin samassa iässä kuin Elisabet Vääksyssä.
Omasta puolestani sanoisin, että Elisabetin elämää vatvoessa pitäisi keskittyä muuhun kuin hänen nivusseutuunsa. Kun Elisabet oli jälkikasvunkin silmissä seksuaalisesti estynyt ja lisäksi paronitar ja yhdeksän lapsen äiti, mahtoiko hän piikatytön lailla helmojaan pensaissa nostella?
Pietarin sivuuttaminen on sikälikin outoa, että Ainon kolossaalinen masennus oli perua Catharina Clodtilta, Elisabetin arvoitukselliselta äidiltä.
Catharinan ranskalaista tai saksalaista syntyperää ei ole onnistuttu selvittämään, mutta sieltä jostakin, tuntemattomista syvyyksistä, pulppusivat ne mustat mielenvirrat, jotka masensivat Järnefeltit: Elisabetin, Ainon, Kasperin, Arvidin ja itsensä nuorena hirttäneen Ellin.
Kaikki Järnefeltin pojat – neljä yhteensä – nousivat maanlaajuiseen maineeseen, mutta kieroutuneen karman lain mukaan neljä tyttöä vastaavasti kuoli. Vain Aino jäi ikään kuin ylimääräisenä lapsena henkiin.
Sisarten varhaiset kuolemat synkensivät tietysti Ainoa ja herättivät hänessä itsetuhoisia ajatuksia, joten tuntuu surkuhupaisalta lukea, miten nuori Janne toivoi Ainolta vain yhtä asiaa: iloista ilmettä.
Jannesta elämäkerta antaa lämpimän ja aistillisen kuvan, joskin viftaus meni välillä turhan villiksi ja juomaputket venyivät kuin kuminauha. Kihlauksen aikaan viina suisti Jannen syrjähyppyihin ja katkaisuhoitoihin, mutta ylenpalttisesti rakastunut Aino jaksoi hulttiotaan ymmärtää.
Kirveen missiona on vakuuttaa, ettei Aino ollut hauras muusa. Tämä pitää taatusti paikkansa, mutta olisiko Aino ollut muusana miellyttävämpi ihminen?
Aino oli tavattoman lujatahtoinen ja tavattoman hermoherkkä. Hän piti julmaa mykkäkoulua ja kovaa kotikoulua ja oli läkähtyä tuon tuostakin itkuunsa. Kaiken huipuksi Aino oli natsi.
Sisällissota koetteli Sibeliuksia raskaasti: Janne laihtui parikymmentä kiloa ja Aino sai sieluunsa haavan, jota lääkitäkseen hän liittyi Järvenpään suojeluskunnan kannatusjäseniin ja hurrasi lapualaisten talonpoikaismarssille kunniapaikalta puhujapöntön alta.
”Meillähän oli mummin kanssa aluksi vähän niin kuin käsi näin”, Ruth Snellmanin poika Erkki Virkkunen muisteli yhteistä natsitervehdystä. Hitlerin ohella Aino arvosti Svinhufvudia ja palvoi tietysti hassuna Mannerheimia.
Kun ”maltillisten fasistien” lehti Svensk botten alkoi vuonna 1937 ilmestyä, Aino oli harvalukuisten tilaajien joukossa. Lehden julkaisija Aktiva studentförbundet liikkui kaukana Järnefeltien suomenmielisistä ihanteista, mutta nyt haluttiinkin musertaa alaluokka eikä flirttailla sen kanssa pappilan tahi kartanon portailta.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 