Joulun odotus alkaa Porilaisten marssista ja Porilaisten marssiin se myös päättyy. Kun itsenäisyyspäivä on saatu juhlittua, uhrimieli ja sankaruus voidaan toviksi unohtaa ja keskittyä turhuuden markkinoihin.
Kaupat sulkeutuvat jouluaattona yhdeltä, mutta jo puolelta päivin otetaan Turun vanhalla suurtorilla varaslähtö ja julistetaan kansalle joulurauha.
Julistuksen aloittaa virsi Jumala ompi linnamme, jonka sanat ovat Martti Lutherin kätten tekoa. Sanojen lähes sairaalloinen kiihko selittyy sillä, että takkinsa kääntänyt munkki puhuu nyt entisestä työnantajastaan paavista: ”Se vanha vainooja, kavala, kauhea, on kiivas, kiukkuinen ja julma, hirmuinen.”
Meillä Suomessa on ollut pitkään käynnissä projekti, jonka tarkoituksena on korvata rivimiesten kokemukset valemuistoilla.
Vaikka Luther ei voinut vuonna 1528 Suomen ja Venäjän tulevia skismoja aavistaa, ”vanha vainooja” on saanut sekä Nikolai II:n että Josif Stalinin kasvot. Siinäkin tapauksessa, että kansalaiset tietäisivät vainoojan paaviksi, joulurauhan julistukseen vihaveisuu sopii huonosti.
Lutherin solvaama Leo X oli sivistynyt renessanssiruhtinas ja mahtavan Lorenzo de’ Medicin poika, joten kannattaako hänen pilkastaan tehdä jouluaaton kohokohta? Sitä paitsi joulurauhan julistus periytyy keskiajalta, jolloin Turku ja koko Suomi elivät paavinvallan alla.
Kun kello on lyönyt kaksitoista, Turun torilla kuullaan Sotamarsalkan hopeatorviksi kutsuttu sotilasmarssi, jonka nimi viittaa tietenkin C. G. E. Mannerheimiin. Vuonna 1928 marskimme lahjoitti Suomen valkoiselle kaartille kelpo erän torvia, mistä kiitollisena puolustusvoimat soitatti kappaletta läpi sota-ajan lähes tauotta radiossa.
Rauhanjulistuksen jälkeen vuorossa on Maamme-laulu, joka istuu kovin huonosti sotakiihkoiseen konseptiin: J. L. Runebergin mielestä isämme eivät sotineet vain miekoin, vaan myös auroin ja miettehin, toisin sanoen tekemällä ruumiillista ja henkistä työtä.
Jouluaattona moisen hempeilyn voi vielä ymmärtää, mutta itsenäisyyspäivän ruudinkatkuisessa ilmapiirissä auroille ja mietteille ei anneta arvoa, vaan ainut asia, jossa pieni kansamme on pärjännyt, on sota.
Tämän kuullessaan Runeberg saattaisi painaa nolona päänsä, sillä juuri hän teki Vänrikki Stoolin tarinoissa tappioista voittoja ja väärensi Ruotsin armeijan surkeimman katastrofin yleväksi sankarinäytelmäksi.
Sisällissodan kuukausina valkoinen osapuoli samastui vahvasti Runebergin aatelisiin upseereihin eikä ketään tuntunut häiritsevän se ristiriita, että Suomen sodassa voiton ottivat venäläiset, jotka olivat astuneet nykyaikaan ja luopuneet puuterista ja pitkistä kiharoista.
Joulurauhan julistuksen päättää Porilaisten marssi, Suomen puolustusvoimain kunniamarssi ja Vänrikki Stoolin tarinoiden kakkososan lyyrinen huipennus. Vaikka Runebergistä ei ollut Maamme-laulun sanoittajana mihinkään, nyt kalpa lyö, luoti lentää ja Porin rykmentin taistolippu on kuin märkä läimäys vasten joulurauhan poskea.
Mitä tuumivat kansalaiset? Joku uskoo ehkä turkulaisen viranomaisen kainoa rauhanvetoomusta, joku toinen taas marssin suoraa ja selkeää käskyä: ”Pois, pois rauhan toimi jää!” ja ”Eespäin nyt kaikki, taisto alkakaa!”
Hurmeinen Porilaisten marssi juhlistaa itsenäisyyspäivän ja jouluaaton, mutta tarkkakorvainen erottaa töräyksistä myös ilkeän sivuäänen, sillä porilaisiksi kutsuttiin sekä kuninkaallista jalkaväkirykmenttiä että lahtarikaartia, länsiarmeijan Porin rykmenttiä.
Perinteisesti olemme joka tapauksessa taistelleet hävinneiden puolella ja veikanneet Adolf Hitlerin kaltaisia vääriä hevosia. Kustaan sota, Suomen sota, talvisota ja jatkosota päättyivät huonosti ja Venäjän alamaisina saimme kantaa häpeää myös Krimin sodan, Japanin sodan ja ensimmäisen maailmansodan tappioista.
Todellisia menestyksen päiviä on etsittävä hakkapeliittojen Luther-henkisistä rosvoretkistä tai sitten sisällissodasta, jossa myös voittajat olivat vääjäämättä suomalaisia.
Olisi kiinnostava tietää, miten Suomessa vietettäisiin itsenäisyyspäivää, mikäli olisimme edes parista kahakasta kunnolla selvinneet, mutta arvaamista vaikeuttaa se tosiasia, että Suuren isänmaallisen sodan voitto tuotti Neuvostoliitossakin ensi alkuun tuskaa.
Sota oli neuvostokansalle vapauden ja toveruuden aikaa, jolloin kenenkään ei tarvinnut pelätä öisiä kolkuttajia, piilotella ikoneita tai kuiskailla ilmiantajia säikkyen nurkissa.
Kansan rohkeus ja voima horjuttivat kuitenkin Stalinin ja hänen satraappiensa asemaa, joten rauhan tultua sotamuistoja vähäteltiin, sotaa käsitteleviä kirjoja sensuroitiin ja sodanaikaiset lehdet poistettiin kirjastoista. Voiton päivää ei juhlittu, joskin sotaveteraanit saivat järjestää pieniä tapahtumia ja lyhyitä paraateja.
Nikita Hruštšovin suojasään lämmössä suhtautuminen alkoi lientyä, mutta rivimiesten kokemuksia ei haluttu vieläkään julkisesti levitellä. Harvoja poikkeuksia olivat marraskuussa sata vuotta täyttäneen Konstantin Simonovin sotareportaasit.
Brittihistorioitsija Orlando Figes käsittelee huikeassa mammuttiteoksessaan Kuiskaajat, ihmiskohtaloita Stalinin Neuvostoliitosta (2011) myös muistamisen ongelmaa. Kun vainot kokeneilta ihmisiltä kerättiin vuosikymmenten jälkeen muistoja, he vetosivat Aleksandr Solženitsynin tai Jevgenia Ginzburgin teksteihin ja tuhahtivat, että katsokaa niistä.
Omat muistot ja kirjailijoiden kuvaukset olivat jo pahasti sekoittuneet ja eri puolilla Neuvostoliittoa eläneet ihmiset kertoivat samanlaisia, kirjoista ja lehdistä luettuja tarinoita.
Meillä Suomessa on ollut pitkään käynnissä projekti, jonka tarkoituksena on korvata rivimiesten kokemukset valemuistoilla. Kaikki sai alkunsa Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta ja erityisesti Edvin Laineen letkeästä elokuvasta.
Joka itsenäisyyspäivä suomalaisten velvollisuutena on katsoa televisiosta Tuntematonta sotilasta ja oppia ja uskoa, että sodankäynti tarkoitti kepeää huulenheittoa ja leikkisää purnausta eikä suinkaan punikkivaarin vihjailemia raakuuksia.
Aku Louhimiehen ponnistukset osoittautuvat vielä turhiksi, sillä aatonaattona 60 vuotta täyttävä SF-fiktio on pyhä kansallismyytti ja ainut totuus sodasta, jossa maamme tuli kunniakkaasti toiseksi. Kansainvälisillä kisakentillä hopea ei ole koskaan häpeä.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
