Hämeenlinnalainen, päivätöissä Nokian suunnittelijana ollut kolmen lapsen isä Juha-Pekka Koskinen (s. 1968) debytoi vuonna 2004 romaanilla Ristin ja raudan tie (Karisto). Esikoisen jälkeen häneltä on ilmestynyt reilussa vuosikymmenessä kahdeksan romaania, kaksi novellikokoelmaa, dekkariaiheinen tietokirja ja kuusi lasten- ja nuortenkirjaa.
Hänen uusin aluevaltauksensa on Säkenöivä Sibelius (Paasilinna 2015), runomuotoinen pienoiselämäkerta 150-vuotisjuhliaan viettävästä säveltäjästä.
Koskisen esikoinen liikkuu 1000-luvulla, ristiretkien Euroopassa. Seuraava kirja Viisi todistajaa (Karisto 2005) kertoo uusiksi Uuden Testamentin evankeliumien tarinaa. Sen itseään ja kutsumustaan epäilevä, eksistentialistinen Jeesus on kaukana niin taistelevasta ateismista kuin dogmaattisesta uskonnollisuudestakin.
Vaikka Koskinen on kaihtanut poliittisen tai uskonnollisen värin tunnustamista, hänen kirjoistaan löytyy isoja maailmankatsomuksellisia ja poliittisia kysymyksenasetteluja.
”Monigenreiset” kirjat
Uskonnollista etsintää, ihmisiä rahan, vallan, aatteiden ja tuhoisan rakkauden pyörityksessä. Ei ihme, että nuoren Koskisen päälle alettiin sovitella kosmopoliittis-humanistisen historiallisen romaanin mestari Mika Waltarin (1908–79) manttelia.
Mutta Koskisen tuotantoon kuuluu niin ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä pohdiskelevia, hienoviritteisiä historiallisia romaaneja, rentoa veijaritarinointia, scifiä, dekkareita kuin kauhuakin. Samoin sellaista actionia, joka tuo mieleen ohjaaja Quentin Tarantinon (s. 1963) art house -väkivallan.
Monesti ristikkäiset elementit törmäävät jopa samassa kirjassa. Esimerkiksi Bogdanoffien tupakkatehtailijasuvun kuvitteellisia vaiheita, Hämeenlinnan 1900-luvun talous- ja sosiaalihistoriaa ja maagista realismia lomittava Savurenkaita (Karisto 2006) sai sinänsä hyvän vastaanoton, mutta jäi pienen piirin kirjaksi. Kriitikot ja kirjastoväki tuntuivat olevan vilpittömän hämillään, kun kirjaa ei voinut yksioikoisesti lokeroida.
Koskisen mielestä kirjallinen maailma on rakentunut niin, että halutaan laatikoida ja lokeroida.
– Todellisuuden ei kuitenkaan pidä antaa pilata hyvää tarinaa. Lukijani ovat jo tottuneet siihen, ettei minulla ole mitään tiettyä genreä. Saatan törmäyttää yllättäviä ja ristiriitaisia aineksia, keinoja ja aihevalintoja. Tarinankertomisen ilo kuolisi aika äkkiä pois, jos tekisi vaikkapa 15 kirjaa saman historiallisen romaanin sapluunan mukaan. Olisi valmiit raamit, joista ei saisi sitten enää koskaan poiketa.
Murhien kautta menestykseen
Koskisen oma läpimurto tapahtui sinnikkään yrittämisen jälkeen, mutkien, murhien ja onnenkantamoisten kautta. 1400-luvulla eläneen, ottomaaneja vastaan sotineen Valakian ruhtinas Vlad ȚTepeșin eli hurmeista mytologiaa nyky-Suomeen ja sairaalamiljööseen lomittava Paholaisen vasara hylättiin Karistolla liian hurjana.
– Lähetin käsikirjoituksen sähköpostitse uudelle tulokkaalle, Helsinki-kirjoille iltapäivällä neljältä. Kello 23.07 tuli vastaus, että tämä on meidän kirja, Koskinen muistelee.
Paholaisen vasarassa (2011) historia ja myytit muuttuvat todemmiksi kuin jokapäiväinen arki. Henkilöt joutuvat epäilemään todellisuuskäsityksensä pitävyyttä, kaikkien varmuuksien pettäessä alta.
Kovaotteinen kauhutrilleri ja tutkielma identiteetistä, muistoista ja mielen petollisista äkkisyvänteistä sai muun muassa Helsingin kaupunginkirjaston Lukijoiden osuma -palkinnon. WSOY:ssa kiinnostuttiin ja pyydettiin Koskista lähettämään seuraavan romaaninsa käsikirjoitus heille.
Ystäväni Rasputin (WSOY 2013) olikin sitten jo Finlandia-ehdokkaana.
Orpopoika ja Romanovien tytär
Romaanin minäkertojana toimii ”hullun munkin” Grigori Rasputinin (1869–1916) opetuslapsi Vasja. Yhdellä tasolla kyse on kasvukertomuksesta, Vasjan yrityksistä löytää jotain järkeä, ihmisyyttä ja jatkuvuutta maailmassa, jossa kaikki on kaupan.
Tämä merkitsee myös sydämen oppivuosia. Parantaja-profeetta Rasputin hoitaa kruununperijä Aleksein verenvuototautia ja tulee kietoneeksi myös tsaaritar Aleksandran (1872–1918) verkkoihinsa. Vasja tutustuu Tsarskoje Selossa tsaariperheen ikävystyneisiin, tinasotilailla ja marmorikuulilla leikkiviin lapsiin. Hän menee rakastumaan suuriruhtinas Anastasiaan.
Vaikka Waltarin Neferneferneferin kaltaiset demoniset naishahmot puuttuvat, rakkaus on Koskisenkin kirjoissa melkoista tanssia yli juoksuhautojen, uskomattomia uhrauksia ja äärimmäisyystiloja. Maailman pelastaminen jää sisäisesti rikkonaisten, loppuun ajettujen poikkeusyksilöiden harteilla.
– Jossain vaiheessa Grigori itsekin tajuaa, että hänen tapansa elää ei sovi tähän maailmaan. Ne aallonharjat ja suuret, synkät kuopat muuttuvat jyrkemmiksi. Romaanin mittaan Vasjakin kasvaa sen verran isoksi ja omapäiseksi teiniksi, ettei halua olla enää kenenkään oppipoika. Mutta rakkaudessa hänkin on sokea, eikä tajua massiivista säätyeroa itsensä ja Romanovien tyttären välillä.
Konstantinopolista Kansainliiton pykäliin
Koskinen tunnetaan vimmaisena ja ehdottomana ajankuvaajana. Hän ei tarjoile lukijoilleen karttoja ja selitysosioita, vaan ”teleporttaa” heidät murrosaikojen kurimukseen.
Hänen uusimmassa ”aikuisten” romaanissaan Kuinka sydän pysäytetään (WSOY 2015) kuvataan 1930-luvun maailmanpolitiikkaa ja Suomen tietä talvisotaan. Päähenkilö Juho Kivilaakso, emigrantti ja Valkoisen Suomen ottopoika, ponnistaa leiriolosuhteista diplomaattien ja sodanjohdon epäviralliseksi neuvonantajaksi. Hän on kotonaan niin Berliinin pidoissa kuin Moskovan puolue-eliitin illanistujaisissa.
Sodassa ja rakkaudessa pelataan jälleen äärimmäistä peliä. Mutta mestarisvakooja ja ristilukki Juho tuntuu olevan samalla äärimmäisen isänmaallinen ihminen. Hän tekee kaikkensa herätelläkseen maailman siihen, kuinka vaarallisilla vesillä Suomi ja Molotov-Ribbentropp-sopimuksen jakama Eurooppa ovat.
Kansainliiton pykälillä ja pienten kansojen itsemääräämisoikeudella ei ole mitään väliä. Boforsin ja Husqvarnan tehtaat myyvät aseita Suomelle, mutta Tukholmalla ei ole suurempia haluja sekaantua uhkaavaan sotaan. Tai antaa Suomen avuksi mieliville ranskalais- ja brittijoukoille kauttakulkulupaa, jos sieltä on edes kukaan vakavissaan tulossa.
Vaihtoehdottomuus on harha
Kuinka sydän pysäytetään tuo vääjäämättä mieleen Ukrainan ja Syyrian sähköistämän maailmantilanteen. Samoin vaikkapa Waltarin romaanin Johannes Angelos (WSOY 1952). Siinä riitaisasta ristikunnasta ei ole pysäyttämään Bysantin tuhoa.
– Valtioiden välinen ei politiikka ole muuttunut Konstantinopolin valloituksesta ja vuodesta 1453 oikeastaan mihinkään. Liittoumia rakennetaan, vahvemmat valloittavat ja tavallinen kansa yrittää selvitä päivästä toiseen. Usko ihmiskunnan henkiseen kasvuun on kokenut aikamoisia kolauksia. Jos tällaista kasvua tapahtuu, se ei ole ainakaan kovin lineaarista, Koskinen virnuaa.
Talvisodan syntyhistoriaa eri puolilta tutkinut kirjailija muistuttaa, ettei fatalismiin kuitenkaan kannata sortua. Vaikka jälkikäteen näyttää, että Suomen kohtalonhetkien vain piti mennä niin kuin menivät, pienten päätösten takana olisi voinut olla aivan toisenlainen lopputulos. Vaikkapa sellainen, jossa Ranska ja Englanti olisivat päätyneet sotimaan natsi-Saksan ja Neuvostoliiton yhteisrintamaa vastaan.
– Kun nykypoliitikko tulee telkkariin sanomaan, ettei ole vaihtoehtoja, tietää, että hän valehtelee. Tai sitten on kyse uskalluksen, kykyjen ja mielikuvituksen puutteesta. Aina on useita vaihtoehtoja.
uutiskirje 
