Viimeinen sana
Vasemmistoliiton puoluekokous valitsee uuden johdon kesäkuun alussa Oulun puoluekokouksessa. Puheenjohtajaehdokkaaksi on ilmoittautunut toistaiseksi vasta toisen kauden kansanedustaja Jari Myllykoski Satakunnasta.
Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Aino-Kaisa Pekonen, hänkin toisen kauden kansanedustaja sekä ensimmäisen kauden kansanedustajat Li Andersson Turusta ja Hanna Sarkkinen Oulusta harkitsevat puheenjohtajan pestiä.
Heistä kuullaan todennäköisesti tammi-helmikuun aikana. Pekonen toivoo kaikkien kandidaattien ilmoittautuvan maaliskuun aikana, jotta he ehtivät puolueen jäsenäänestykseen.
Keskisuuren puolueen näkökulmasta voi olla houkuttelevaa etsiä puoluesihteeriksi julkisuudessa näkyviä poliittisia kasvoja.
Keskustelu puheenjohtajasta on ollut vaisua. Puolueen jäsenet – ja myös muut vasemmistosta kiinnostuneet – odottelevat puheenjohtajaehdokkaiden nimiä.
Tätäkin hiljaisempaa on puoluesihteerin valinnan ympärillä. Puoluesihteeri Marko Varajärvi ilmoitti jo eduskuntavaalien aikaan jättävänsä pestin.
Ehdolle puoluesihteeriksi on ilmoittanut puoluevaltuuston jäsen ja Hämeenlinnan kaupunginvaltuutettu Irma Taavela, joka oli kisassa mukana myös edellisen kerran. Muita ehdokkaita ei ole vielä ilmaantunut.
Puoluesihteerin valinta jää helposti puheenjohtajavalinnan jalkoihin. Puoluesihteeri ei ole enää missään puolueessa samalla tavalla näkyvä poliittinen hahmo kuin vielä 1990-luvulla tai sitä ennen. Puolueiden poliittinen julkisuus ja linjanvedot kulminoituvat vahvasti puheenjohtajaan. Puoluesihteerit ovat jääneet taustavaikuttajiksi.
Viime vuosina vain harva puoluesihteeri on noussut poliittisista ansioistaan julkisuuteen. Kokoomuksen jättänyt Taru Tujunen oli puoluetyön ja markkinoinnin strategiaosaaja. Muutama vuosi sitten Timo Laaniselle hävinnyt keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhonen sai julkisuutta lähinnä kiertämällä ympäri maakuntia kertomassa puoluejohdosta poikkeavia kantojaan.
Vasemmistoliiton on hyvä keskustella puoluesihteerin roolista. Nyt siihen on sopiva hetki ennen kuin pohdinnat henkilöityvät. Puolueessa on paineita valita poliittinen vaikuttaja. Keskisuuren puolueen näkökulmasta voi olla houkuttelevaa etsiä puoluesihteeriksi julkisuudessa näkyviä poliittisia kasvoja.
Tästä ei ole mitään haittaa, päinvastoin, mutta ennen kaikkea tarvittaisiin järjestötyön johtamista. Puolue on sillä tavalla kummallinen apparaatti, että organisaation eri tahot – puolueosastot, kunnallisjärjestöt ja piirijärjestöt – ovat itsenäisiä toimijoita. Jokainen taho voi toimia haluamallaan tavalla.
Nykymaailmassa ei kuitenkaan riitä, että itsenäiset tahot touhuavat kukin omilla tahoillaan. Myös toiminnallista yhteen hiileen puhaltamista tarvitaan. Muutoin puolueen toiminta on joukko yksikköjä, joista ei synny määräänsä suurempaa voimaa.
Viime eduskuntavaalien jälkeen vasemmistoliitto kävi läpi rankat yt-neuvottelut. Väki vähenee, mutta pidot eivät parane tässä tapauksessa.
Keskisuuren puolueen työntekijät joutuvat koville. On paljon tehtäviä, joita ei voi siirtää vapaaehtoisille. Eivätkä nämäkään joukot ole rajattomat. Rankka työelämä, nuoremmilla myös perhe, vaativat veronsa.
Puoluesihteerin pitäisi kyetä johtamaan käytännön järjestötyötä, olemaan esimies ja pelaamaan täysillä yhteen muun puoluejohdon kanssa. Nykymaailmassa puolue ei pärjää ilman vahvaa johtotiimiä.
uutiskirje 