Jani Volasella on homma hanskassa ja pitoa silmäluomissa. Niitä hän liikuttelee muutamaan otteeseen siihen malliin, että uskottavahan se on: siinä meillä melkoinen Pekka Perä. Pokkana Pekka toteaa poliisikuulustelussa, että on osattava iskeä isosti, ”hit big” – ei mitään hissuttelua, alusta lähtien on mentävä täysillä ja korkealla profiililla.
Talvivaara-kiho on Volasen paahtamana melkoinen piru mieheksi – härski ja suuruudenhullu pelimies, joka ei pahemmin piittaa pelin säännöistä. Monissa kohtauksissa on rehevää elämänmakuisuutta. Se ei typisty koomiseksi pintaraapaisuksi.
Kysymys syyllisyydestä kohdistuu enemmän virkamieskunnan suuntaan. Näiltä(kin) osin leffa saa viihdyttävää lisäpotkua erinomaisista näyttelijäsuorituksista. Kärjessä tulee kukapa muu kuin Peter Franzén, jonka hahmossa tavataan taatusti pohjoisen liukkain byrokraatti.
Kokonaisuuden kannalta on vain hyvä, että osa henkilöistä ja tapahtumista on keksittyjä. Sepitteellisen materiaalin kautta elokuva saa laajempaa, yleispätevää todistusvoimaisuutta.
Täyttää kansainväliset mitat
Tositapahtumien inspiroimien elokuvien genressä Jättiläinen on kansainväliset mitat täyttävä tuttavuus – fakta ja fiktio ovat hedelmällisessä symbioosissa. Se myös tarkoittaa, että aitous on vahvoilla, mitä tulee tapahtumien kaareen suuren luokan moraalisena tarinana. Nuori virkamiespäähenkilö Jussi (Joonas Saartamo) käy tapahtumien pyörteissä melkoisen jaakobinpainin.
Tosi ja sepite, niistä muotoutuva antoisa mosaiikki. Kun Jättiläisen seuraan liitetään Markku Heikkisen kelpo dokumentti Talvivaaran miehet (2015) sekä erittelyt Markku Kuisman ja Pekka Seppäsen taloushistoriikista Suomen pahimmat bisnesmokat (2015), niin niiden kautta tapaus Talvivaara näyttäytyy melkoisena sirkuksena.
Harmaalla alueella
Fiksusti palaset kokoava käsikirjoitus liikkuu monella eri tasolla. Yksilölliset ja yhteiskunnalliset tekijät nivoutuvat luontevasti ja näppärästi toisiinsa. Päähenkilön työ- ja kotiasiat, maakunnan asia, valtakunnan asia, pörssin haamu ja monet privaatti-intressit muodostavat monikasvoisen labyrintin.
Jussin marionetin osa on kuin ennalta määrätty. Naruja vetelevät isot pojat, eräs taustapiruista on appiukko (Pekka Valkeejärvi). Tapahtumat tekevät tutuksi piirteitä, joita yleensä tavataan kansainvälisissä yhteyksissä, erilaisissa korruptiota kartoittavissa elokuvissa.
Jättiläinen tuo aiheeseen suomalaista lisävaloa. Suoraa korruptiota ja rikosta enemmän liikutaan harmaalla alueella, jossa demokraattisen päätöksenteon rajoja venytellään moneen suuntaan. Mukaan leikatut uutispätkät ministeritason päättäjineen täsmentävät paikoin farssimaisia piirteitä saavaa kokonaiskuvaa. Jättiläinen maalaa osuvan kuvan verkostojen mahdista.
Tapahtumissa kaarretaan lopulta olennaisten kysymysten äärelle, mitä tulee ”yhteiseen hyvään”, ahneuteen, kyynisyyteen ja monen sortin omaan pussiin pelaamiseen. Tältä pohjalta elokuva huipentuu johdonmukaisesti arvoisellaan tavalla Jussin suurta hämmennystä huokuviin tuntemuksiin: näinkö tässä kävikin?
Jarvan ja Niskasen hengessä
Jättiläinen päivittää mallikkaasti Risto Jarvan ja Mikko Niskasen yhteiskunnallisesti värittyneiden töiden perinnettä nautittavan 2000-lukulaisesti rullaavaksi hienosyiseksi poliittiseksi jännitysdraamaksi. Aleksi Salmenperälle ja Pekko Pesoselle leffa on suuri voitto, kummankin tähänastisen uran paras elokuva.
Kerronta täyttää mallikkaasti genren vaatimukset. Samu Heikkilän leikkaamana tiivistunnelmaisuus ja juonikuvion ripeä askellus pitävät komeasti kutinsa. Jättiläinen on ansiokas urakka myös eturivin kuvaajiimme kuuluvalta Tuomo Hutrilta. Häntä voi tähänastisten näyttöjen perusteella pitää Salmenperän luottomiehenä.
Eli näin: paras kotimainen vuosiin.
JÄTTILÄINEN (Suomi 2016). Ohjaus: Aleksi Salmenperä. Käsikirjoitus: Pekko Pesonen. Pääosissa: Joonas Saartamo, Jani Volanen, Peter Franzen, Saara Kotkaniemi, Elena Leeve, Leea Klemola, Pertti Sveholm.Elokuvan tekijöiden haastattelu julkaistaan Kansan Uutisissa lauantaina kello 14.
uutiskirje 
