Wolfgang Streeckin kirjan Ostettua aikaa alaotsikko Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi on sekä onnistunut että epäonnistunut. Muotoilu on hyvä sikäli, että Streeck, joka on eläkkeelle siirtynyt tunnetun saksalaisen yhteiskuntatutkimuksen laitoksen eli Max Planck -instituutin monivuotinen johtaja, tarkastelee perusteellisesti sitä, kuinka demokraattinen kapitalismi on 1970-luvulta lähtien onnistunut inflaation ja velkaantumisen avulla lykkäämään valintaa demokratian ja kapitalismin välillä.
Alaotsikko on mielestäni huono, koska teoksen vahvin anti on meneillään olevan finanssi-, fiskaali- ja kasvukriisin ryhdikäs ja havainnollinen diagnoosi. Tätä kriisiä ei ole lykätty.
Kirjan pääsanoma on se, että isoa kriisiä on lykätty käymällä läpi erilaisia pieniä kriisejä. Miten demokraattinen kapitalismi problematisoitui? Missä ollaan nyt ja miten mennään eteenpäin?
Talous vapaaksi politiikasta
Streeckin mukaan demokraattisessa kapitalismissa on kolme perustavaa toimijaa: pääoma, palkkatyöntekijät (kansalaiset) ja valtio sekä siihen liittyvä demokratia ja politiikka. Jälleenrakennuksen ja hyvinvointivaltion kukoistuksen aikana eli 1940-luvun lopulta 1970-alkuun osapuolten jännitteisiä suhteita oli hoidettu J.M.Keynesin talous- ja yhteiskuntapoliittisten oppien mukaisesti yhteiskuntasopimuksen puitteissa siten, että valtio hyvinvointivaltiona, kykeni tyydyttämään sekä pääoman että palkkatyön (kansalaisten) odotukset.
1970-luvun tapahtumat, kuten talouskasvun hiipuminen, kaksi ”öljykriisiä”, lakkoliikkeet, täystyöllisyyden haitat pääomalle, sosiaalidemokraattisten puolueiden ylivalta politiikassa ja työnantajien kasvavat velvoitteet aiheuttivat sen, että pääoma, työnantajat ja yritykset alkoivat epäillä konsensuksen mielekkyyttä. Streeckin mielestä pääoma aloitti pitkän marssinsa, jonka tavoitteena oli vapauttaa talous politiikasta kompassinaan uusliberalismin talous- ja yhteiskuntaoppi. Pääoma ja markkinat eivät enää luottaneet siihen malliin, jossa demokraattiset ja poliittiset interventiot talouteen rajoittivat pääoman vapaata kasvua.
Pääoman ja kansalaisten odotukset
Streeck näkee, että juuri pääoman uudet odotukset alkoivat muuttaa maailmaa. Pääoman odotukset vapaasta kansainvälisestä kaupasta, sijoitusten tuottavuudesta, tuottavasta korkotasosta ja velallisten velanhoidosta olivat vastakkaisia kuin kansalaisten, jotka odottivat valtiolta ja politiikalta vakaata työllisyyttä ja sosiaaliturvaa sekä kohtuullisia korkoja ja velkataakan keventämistä.
Koska pääoman vaatimukset osoittautuivat voimallisimmiksi, niin alkoi asteittain etenevänä hiljainen vallankumous kohti liberaalia ylikansallista maailmaa. Hyvinvointiyhteiskunnan takaamasta verovaltiosta siirryttiin velkavaltioon ja vakauttajavaltioon.
Kolme osakriisiä ennen lopullista
Kirjoittajan pääväite on se, että valtion muutokset ja siihen liittyvät finanssi-, fiskaali- ja talouskasvukriisit, ovat seurausta valtion paniikinomaisista yrityksistä vastata kansainvälisen pääoman vaatimuksiin. Valtio, demokratia ja politiikka ovat puolustustilassa pääoman hyökkäyksiä vastaan. Niiden on yhtäällä pakko vastata pääoman vaateisiin; mutta valtio ja poliittiset puolueet eivät voi kokonaan hylätä kansalaisiaan ja äänestäjiään.
Streeckin mielestä valtioiden kujanjuoksu on edennyt siten, että demokraattisen kapitalismin valtiot ovat yrittäneet ensin suurinflaation sekä sittemmin valtion velkaantumisen ja yksityisten kansalaisten luotottamisen avulla hankkia rahaa korvaamaan pääomaverotuksen alentamisen tuomat vähenevät verotulot; millä rahalla ne ovat pyrkineet pitämään sosiaaliturvan ja palkansaajien tuloja edes entisellään. Näin valtio ja politiikka ostavat aikaa ja lykkäävät kapitalismin lopullista kriisiä aina tuonnemmaksi tuottaen samalla kolme osakriisiä: 1) finanssi-, 2) fiskaali- ja 3) kasvukriisit, joihin niiden on yritettävä vimmaisesti hakea ratkaisuja.
Finanssi-, fiskaali- ja kasvukriisi
Finanssikriisi eli pankkiriisi johtuu Streeckin analyysissa siitä, että liian monet pankit ovat antaneet läntisen maailman kapitalismissa liikaa sekä julkisia että yksityisiä lainoja. Lisääntyneestä luototuksesta tuli pankeille taakka. Pankkien luottamus velan saajien kykyyn hoitaa velkojaan heikkeni. Osa pankeista ajautui konkurssiin, mikä johti laajaan talletuspakoon, koska tallettajat etsivät pankkeja turvallisempia sijoituskohteita. Pankit alkoivat vaatia valtiota apuun ja ottamaan vastaan riskipitoisia lainasitoumuksia eli ”roskalainoja”. Pankkien pelastamien valtion toimesta päätyi syksyn 2008 tapahtumiin.
Fiskaalikriisi eli julkisen talouden kriisi on tulosta vuosikymmeniä jatkuneesta julkisen talouden alijäämästä ja julkisyhteisöjen velkaantumisesta. Pääoma ja yritykset eivät enää samassa määrin kuin ennen halunneet rahoittaa yritysveroja maksamalla hyvinvointivaltiota. Demokraattisen kapitalismin verotuotto väheni ja niiden budjettialijäämät alkoivat kasvaa. Sama suuntaus jatkui 1980- ja 1990-luvuilla ja syveni pankkiriisin pahenemisen myötä, kun valtiot yhä enemmän omaa lainanottoaan lisäten tukivat ja vahvistivat rahalaitosten pääomapohjaa.
Kasvukriisi eli reaalitalouden kriisi näkyy ensinnäkin korkeana työttömyytenä; onhan tilastoitu työttömyys pysytellyt esimerkiksi Euroopan Unionin (EU) maissa vuodesta 2008 lähtien noin 10 prosentissa. Reaalitalouden kriisin ilmenee myös siinä, että taloudellinen kasvu on demokraattisen kapitalismin maissa pysytellyt 30 vuotta heikkona; keskimääräisen vuosikasvun ollessa yhdessä/kahdessa prosentissa.
Velkavaltiosta vakauttajavaltioksi
Streeck väittää, että kriisinhallinta tuottaa vakauttajavaltion. Hän esittää, että kansallinen velkavaltio on korvautumassa ylikansallisella vakauttajavaltiolla, jossa velkojen hallinta on toki edelleenkin politiikan ytimessä.
Läntisessä Euroopassa tämä merkitsee sitä, että EU alkaa muodostua supervaltioksi, joka ohjaa vakauttamispolitiikkaa Unioniin kuuluvissa maissa. EU haluaa koko unionin tasolla vapauttaa talouden demokratiasta ja politiikasta. Se asettaa julkiselle taloudelle budjettikattoja ja velkajarruja.
Kirjoittajan mukaan EU muodostuu ylikansalliseksi supervaltioksi, jossa ei vallitse demokratia; vaan medioitunut näennäisdemokratia. Komissio ja sen sidosryhmien johtajat ja ylimmät asiantuntijat määräävät EU:n suunnan. EU:n järjestämät huippu- ja kriisikokoukset ovat näyttäviä mediatapahtumia, jossa kansallisten valtioiden johtajat saavat siunaavat ”ehdotukset, joista ei voi kieltäytyä”. Tämä johtaa siihen, että kansallisvaltion reaalitulot vähenevät vuosi vuodelta; mikä saa aikaan sosiaali- ja terveyspalvelujen supistamista; mutta myös ”harkinnanvaraisten menojen” (mm. valtion tutkimus- ja taidemenot) jatkuvaa karsintaa.
Elvytys ja devalvaatio
Edellä tiivistetysti kuvattu demokraattisen kapitalismin lähiaikoja luotaava kriisianalyysi on Ostetun ajan paras osa. Teos päättyy päälukuun Lopuksi: mitä seuraavaksi? Tässä Streeck ehdottaa toimenpiteitä, joilla lykätä suurta kriisiä ja toiseksi spekuloi tämän kriisin ratkaisulla. Näiltä osin hänen tulkintansa ei nouse sille tasolle kuin aiemmissa kirjan luvuissa.
Streeckin mielestä yksi lääke on talouden elvyttäminen Euroopan keskuspankkirahan ja inflaation turvin. Täten valtiot voisivat rahoittaa itseään velkarahalla. Tämä mahdollistaisi uuden kasvupolitiikan: mittavat julkiset investoinnit ja yksityisten investointien elvyttämisen tuoden samalla nousevan inflaation, joka osaltaan vähentäisi niiden reaalista velkaa.
Streeck epäilee ehdotuksensa merkitystä ensinnäkin siksi, että sosiaalimenojen varassa elävät eivät hyödy tämäntyyppisestä inflaatioperusteisesta kasvusta juurikaan; koska sosiaalituet kasvavat inflaatiota paljon hitaammin. Toiseksi kasvavaan inflaatioon liittyy myös muita talouden riskejä kuten uusien talouskuplien syntymistä.
Toinen Streeckin muutosehdotus perustuu devalvaatioon. Kirjoittaja pitää devalvaatiota valtioiden oivallisena keinoja parantaa kansallista kilpailukykyään. Tämä tietenkin edellyttää euromaiden kohdalla sitä, että ne ottavat uudelleen käyttöön omat valuuttansa. Ehdotustaan Streeck täsmentää siten, että uudistetussa EU:ssa jäsenvaltioiden oikeus omiin devalvointeihinsa ei saisi olla ehdoton, vaan devalvaatiopäätökset tulisi koordinoida muiden Unionin maiden kanssa.
Demokratia vai kapitalismi?
Streeck painottaa sitä, että vaikka nämä ehdotukset menisivät läpi, niin ne vain lykkäisivät suurta kriisiä. Valintaa demokratian ja kapitalismin välillä ei voi välttää.
Tosiasiallisesti Ostettua aikaa argumentoi sen puolesta, että kapitalismin voitto demokratiasta on todennäköisempi vaihtoehto. Kapitalismi ilman demokratiaa ei merkitse totalitaarista valtiota, vaan valtiota, jossa valtio ja politiikka ovat tehneet itsensä jotakuinkin tarpeettomiksi.
Täten muodostuneen uusliberaalin valtion kaksi ydintehtävää ovat yhtäällä oikeusjärjestyksen ylläpito ja toisaalla rajojen valvonta sekä niiden puolustaminen. Tässä kuvattu valtio omaisi alussa vielä kansallisen valtion muodon; kunnes se globaalin liberalisointiprosessin myötä muodostuisi lopulta yhdeksi maailman valtioksi. Kansalaisilta, poliittisilta puolueilta ja (kansallisilta) valtioilta olisi viety kaikki taloudellinen valta ja tätä kautta niiltä olisi heikennetty ratkaisevasti mahdollisuutta vaikuttaa elämänmenoon.
Streeck kirjoittaa myös, että ”vaihtoehto kapitalismille ilman demokratiaa olisi demokratia ilman kapitalismia, ainakin sellaista kapitalismia, jonka me tunnemme.” Tämä vaihtoehto korostaa sitä, että demokraattinen kapitalismi ei pitänyt kiinni lupauksistaan, mikä johtui siitä, että kapitalismi sanoi irti kapitalismin ja demokratian välisen yhteiskuntasopimuksen. Kirjoittajan mukaan tämä valinta vaikuttaa ainakin tällä hetkellä epärealistiselta.
Teosta Ostettua aikaa voi lukea eri tavoilla. Sitä voi tarkastella vaikkapa suhteessa Suomen tilanteeseen ja katsoa sitä, miten Suomen hallitukset, etenkin Esko Ahon hallituksesta lähtien aina Juha Sipilän hallitukseen saakka, ovat ratkoneet nykykriisiä. Näin olisi mahdollista arvioida sitä, millä voimalla mikäkin hallitus on vienyt eteenpäin uusliberalismin ohjelmaa ja miten eri hallitukset ovat vastanneet talouden politiikasta vapauttamista vastaan suunnattuun arvosteluihin?
Kaiken kaikkiaan tukea politiikalleen kirjan teeseistä saavat ne vasemmistolaiset ja myös nationalistiset tulkinnat, jotka ovat rankimmin uusliberalismia, nykymuotoista Euroopan Unionia ja eurovaluutan säilyttämistä vastaan sekä suhtautuvat kriittisesti pääoman ohjaamaan kansainvälistymiseen.
Steeck katsoi, että hän on Ostetussa ajassa tavoitellut ”kokonaisnäkemystä kaikista käynnissä olevista tapahtumista” demokraattisen kapitalismin kriisistä. Tässä hän on melkein onnistunut; mutta kaikkeahan kukaan ei voi ymmärtää.
Wolfgang Streeck. Ostettua aikaa (Demokraattisen kapitalismin lykätty kriisi), Vastapaino, 2015.
uutiskirje 
