Haastattelin 1990-luvun alussa silloista pääministeriä ja kokoomuksen puheenjohtajaa Harri Holkeria Ylioppilaslehteen. Vaikka Suomi oli silloin jo syvässä taantumassa, hän piti tiukasti kiinni siitä, että yliopistojen ja tieteellisen tutkimuksen rahoitusta ei saa leikata.
Haastattelussa Holkerista kuoriutui esiin kunnioitusta herättävä vakaumuksellinen sivistysporvari. Myös keskustassa on perinteisesti arvostettu korkealle akateemista sivistystä – moni tunnettu keskustavaikuttaja Kekkosesta Kääriäiseen onkin ollut tohtori. Vielä pari-kolme vuosikymmentä sitten monet painavimmat tieteen autonomiaa ja riittäviä resursseja puolustavat puheenvuorot tulivat keskustaoikeistolaisten sivistysporvarien suusta.
Mutta niin muuttuu maailma, Eskoseni – eivätkä porvaritkaan ole niin kuin ennen. Tämän päivän oikeistolle tärkeää näkyy olevan vain itsetarkoituksellinen, suorastaan raivoisa julkisen sektorin leikkaaminen. Millään järkipuheella kannattavasta investoinnista tulevaisuuteen ei tunnu olevan vaikutusta näihin ideologian sokaisemiin kiivailijoihin.
Maan rikkaimmille perheille tällainen eliittioppilaitos olisi ehkä kiva kotikulmilla, mutta mitä Suomi kansakuntana siitä kostuisi?
Sipilän hallituksen halveksuva suhtautuminen tieteelliseen tutkimukseen ja siihen nojaavaan asiantuntemukseen hakee suomalaisesta historiasta vertaistaan. Nämä kapeakatseiset ”kauppakamaripojat” ja sivistysvihamieliset oikeistopopulistit viis veisaavat tutkitusta tieteellisestä tiedosta.
Luottamus omaan mutu-tietoon on sitäkin vankempi, ja ”faktoja” vedellään omasta päästä. Vaikuttaa siltä kuin hallituspuolueiden edustajilla olisi käynnissä suoranainen kilpailu siitä, kuka lohkaisee loukkaavimman tölväisyn yliopistojen professoreista ja dosenteista. Samaan aikaan hallitus kohdistaa yliopistoihin historiallisen rajuja leikkauksia, jotka vahingoittavat Suomen koko koulutus- ja innovaatiojärjestelmää pitkälle tulevaisuuteen.
Maamme lähimenneisyyden kohdalla voidaan perustellusti puhua ”Suomen ihmeestä”: takapajuinen pientilallisten ja tukkijätkien maatalousyhteiskunta kehittyi puolessa vuosisadassa korkean teknologian yhdeksi huippumaaksi. Samalla elintaso on noussut valtavasti. Aivan keskeisessä asemassa on ollut tänne rakennettu laadukas ja tasa-arvoinen koulutusjärjestelmä – peruskoulusta ilmaiseen korkeakouluopetukseen. Niiden avulla väkiluvultaan pienessä Suomessa on kyetty hyödyntämään tehokkaasti lahjakkaat lapset ja nuoret perhetaustasta ja kotipaikasta riippumatta.
Tutkimus- ja kehittämistoiminta on luonut innovaatiota, joiden varassa vientiteollisuutemme on pystynyt uusiutumaan ja selviytymään kovassa kansainvälisessä kilpailussa. Ja tämän merkitys työllisyydelle on puolestaan ollut valtaisa.
Ilmeisesti kolme ässää ovat nyt sitä mieltä, että kaikesta tästä on tehtävä loppu. Uhattuna onkin paljon enemmän kuin vain yliopistoväen vapaus puuhailla vaikeaselkoisten juttujensa parissa. Kansainvälisillä markkinoilla ei voi pärjätä ilman yhä uusia, kilpailukykyisiä vientituotteita. Niitä ei kuitenkaan synny tyhjästä ilman laaja-alaista, laadukasta tutkimus- ja kehittämistyötä. Ja jos vienti ei vedä, talous hyytyy ja työttömyys kasvaa. Sipilän hallitus vaikuttaa kuitenkin uskovan, että Suomi kyllä menestyy vaikka tervaa polttamalla ja myymällä – kunhan vain työläiset tekevät pidempää päivää ja tinkivät palkoistaan.
Oikeiston suunnalta maalaillaan kuvaa suomalaisesta yliopiston työntekijästä rahassa kylpevänä, laiskanpulskeana vätyksenä, joka kaipaa potkua ahteriin, että tekisi ylipäänsä mitään. Todellisuudessa suomalaisten yliopistojen ja tieteellisen tutkimuksen resurssit ovat meillä paljon niukemmat kuin useissa vertailukelpoisissa maissa. Yliopistolaiset painavat tunteja laskematta pitkiä päiviä kutsumukseksi kokemassaan työssä.
Kansainvälisissä vertailuissa on kiinnitetty toistuvasti huomiota siihen, miten valtavan vähän suomalaisissa yliopistoissa on opettajia suhteessa suureen opiskelijamäärään. Myös varsinaiseen tieteelliseen tutkimukseen panostetaan Suomessa suhteellisestikin monia muita maita vähemmän rahaa. Erotuksen yliopistolaiset yrittävät repiä omasta selkänahastaan. On itse asiassa melkoinen ihme, että suomalaiset yliopistot pärjäävät pikkuruisilla voimavaroillaan niinkin hyvin erilaisissa kansainvälisissä yliopisto-rankingeissa.
Kaiken leikkaamisen keskellä oikeistolaisen yliopistopolitiikan keskeiseksi tavoitteeksi näyttää nousseen rankingien kirkkaimpaan kärkeen nousevan eliittiyliopiston saaminen Suomeen. Öljysheikkien, huumeparonien ja diktaattorien hemmoteltu jälkikasvu voisi sitten tulla sinne sopivaa maksua vastaan hankkimaan statussymboliksi tutkinnon huippuyliopistossa. Ajatus on ensinnäkin täysin epärealistinen – ainakin ilman miljardien panostusta. Mutta mitä hyötyä sellaisesta edes olisi Suomelle? Maan rikkaimmille perheille tällainen eliittioppilaitos olisi ehkä kiva kotikulmilla, mutta mitä Suomi kansakuntana siitä kostuisi?
Suomalainen koulutusjärjestelmä on tietoisesti kehitetty aivan toisenlaisten, tasa-arvoisten arvojen perustalle, ja siihen Suomen menestys on perustunut. Rajallisten resurssien keskittäminen tällaisten Iisakinkirkkojen rakentamiseen on tietysti pois kaikesta muusta koulutuksesta ja tutkimuksesta – sellaisesta josta Suomen tulevaisuus todellisuudessa riippuu.
Tieteentekijät tekevät maan henkisestä tilasta varmasti omat johtopäätöksensä, ja moni epäilemättä äänestää jaloillaan. Aivovuoto ulkomaille onkin jo käynnissä. Suomen tulevaisuus ei näytä nyt ollenkaan hyvältä. Mutta sitä saa mitä tilaa.
Kirjoittaja on on filosofian professori Tampereen yliopistossa.
uutiskirje 
