Giuseppe Verdin Falstaff Kansallisoopperassa. Musiikin johto Pietro Rizzo, skenografia Marco Arturo Marelli, puvut Dagmar Niefield. Rooleissa mm. Roberto de Candia, Piero Terranova, Tuomas Katajala, Lassi Virtanen, Juha Riihimäki, Hannu Forsberg, Ildikó Raimondi, Anu Komsi, Hilke Andersen ja Lilli Paasikivi.
Giuseppe Verdi oli jo ehättänyt kunnioiteltavaan 80 vuoden ikään ja lepäsi toinen toistaan suosituimpien oopperoidensa suosion huumassa. Hän oli vetäytynyt maatilalleen ja päättänyt visusti olla kajoamatta enää oopperaan, kun Shakespearen rehevästi muotoilemat Falstaffin ja Windsorin iloiset ja juonikkaat rouvat ja libretisti Arrigo Boito saivat mestarin vielä kerran tarttumaan sävellystyöhön. Syntyi rakastettu, koominen ooppera Falstaff.
Merkillepantavaa on, että Verdi palasi koomisen oopperan pariin. Aika lienee parantanut haavat. Hänen toinen oopperansa Un giorno di regno oli koominen ooppera. Se kuitenkin osoittautui täydelliseksi katastrofiksi säveltäjän komealla uralla. Muutoinkin elämä koetteli häntä tuolloin: oopperan sävellysaikoina hänen vaimonsa ja lapsensa menehtyivät kulkutautiin.
Falstaff on burleski farssi, jossa kohellusta riittää. Boiton hauskan, mutta melko tyhjänpäiväisen tarinasikermän taustalta löytyy myös inhimillisyyttä ja syvyyttä. Köyhtyneen kreivi Falstaffin toiseus, hänen naurettava möhömahainen juoppolallin olemuksensa ja tuhoon tuomitut toilaukset lemmenkipeänä naistennaurahtajana vaativat yhteisöltä opetuksen. Sen miespolo totta vie ovelien naisten juonittelujen myötä saakin.
Loppufuugassa jokaisella on oma äänensä, kukaan ei alista eikä pilkkaa toistaan. Naurettava ja halveksittu kreivikin on hyväksytty yhteisöön tapoineen kaikkineen.
Falstaffin tendenssiksi nousee kanssaihmisten kunnioittaminen ja erilaisuuden ja syrjäytymisen ymmärtäminen.
Aarianälkäisille Falstaff yhtenäisenä musiikkidraamana ei tarjoile kuin yhden suvannon, kun oopperan oikean lemmenparin rakastunut nuorukainen Fenton (Tuomas Katajala) laulaa sydäntäisärkevästi oopperan ainoan pitkän aarian. Siitä huolimatta Falstaff on kauttaaltaan vitaali, rikas ja räiskyvä melodiakylläinen teos, ”Verdi-humppaa” parhaimmillaan.
Se on Verdin upean uran musiikillinen testamentti, viimeinen voitto, jossa tiivistyy hänen lahjakkuusrepertoaarinsa kujeilulla ja itseironialla kehystettynä. Falstaff on loistava ooppera, jossa niin yhtyeiden osuudet kuin yhteisesiintyminenkin soljuvat ja pulppuavat huipentuen komeaan loppufuugaan.
Mutta komedia, tuo tragedian kaksoissisar on vaikea laji. Marco Arturo Marellin ohjaus on sinänsä kekseliäs ja varsin vauhdikas, mutta kovin pintapuolinen. On monia tapoja onnistua olemaan vitsikäs, lähes yhtä paljon kuin tapoja epäonnistua siinä.
Ei oikein riitä, että katsojat yritetään huvittaa hengiltä kliseillä, vitseillä ja kouhotuksella. Yhteisönsä ja hyvän elämän hylkäämän Fastaffin traagisuutta ja suhdetta yhteiskunnalliseen todellisuuteen olisi kannattanut syventää ja muutoinkin terävöittää henkilöohjausta psykologisempaan, suuntaan hauskuudesta tinkimättä.
Esitys jää valjuhkoksi ja sisällyksettömäksi, vaikka sinänsä jonnin joutava libretto tarjoaisi moniakin tarttumapintoja ihmisen mielenmutkiin ja elämää ympäröivään todellisuuteen.
Verdin Shakespearen näytelmiin perustuvien oopperoiden tavoin Falstaffkin on intiimi ja psykologinen teos, joka vain häiriintyy Kansallisoopperan ylitsepursuavasta esitystavasta ja visuaalisesta yltäkylläisyydestä. Koominen ooppera muuntuu Marellin käsissä lähinnä surkuhupaisaksi.
Modernisoitu lavastus on värikylläinen ja tynnyreitä täynnään Fastaffin tynnyrivatsan taustana. Komea lankkulava toimii hyvin eri kohtauksissa. Kaikki on ihanasti kallellaan, kuten kreivi Falstaffin elämäkin. Liekö pääministerin tuppeen sahatun lankkukuorman päämääränä ollutkin Kansallisooppera, ainakin komeata lankkua on tarvittu tuhti pino.
Valaistus toimii hienosti, värittäen seinäpinnat kohtausten dramatiikkaa korostaen. Dagmar Niefindin näyttävä puvustus oli myös onnistunut.
Musiikillisesti ja näyttämölliseesti esitys on ilotulitteista räiskyvää juhlaa. Solistivalinnat ovat kauttaaltaan onnistuneet. Falstaffin musiikki on vaativaa laulettavaa, Verdin tyylillinen taituruus ja kohtausten kompleksisuus eivät päästä laulajia helpolla.
Varmaotteinen ja upea sonorinen baritoni Roberto de Candia Fasltaffina on uskottava rehevänä ja lemmenkipeänä ressukkana. Ääni soi väkevästi ja intensiteetillä kautta esityksen.
Iloiset rouvat ovat kaikki erinomaisia laulajia ja esiintyjiä. Erityisesti esiin nousee upeaääninen ja lavatyöskentelyn suvereenisti hallitseva rouva Quickly, Hilke Andersen. Iloisten rouvien yhteisesitykset ovat kaikkinensa valloittavan mukaansatempaavia.
Lemmenparia esittävän Tuomas Katajalan (Fenton) ja Anu Komsin (Nannetta) tarjosivat oopperan kauneimmat ja vaikuttavimmat kohtaukset. Katajalalla on kaunissointinen, soljuva ääni, jota hän käyttää taiten ja hänen syventyminen rooliinsa on vaikuttavaa. Komsin liverrys on varmaa laatutavaraa ja esiintyminen sulokasta.
Kapellimestari Pietro Rizzo ei kaikin osin rytmillisesti tavoittanut laulajia. Orkesteri jyrää alkumetreillä laulajat alleen, mutta muutoin saa Verdin musiikin hehkumaan kaikessa värikylläisyydessään ja ilkikurisuudessaan ja soi vaikuttavasti ja kauniisti suvantokohdissa.
Ja mitä tästä kaikesta jäi jäljelle? Ainakin vaikuttava elämys ja usko musiikin parantavaan vaikutukseen sekä oopperan loppufuugan Tutto nel mondo è burlan kokoama elämänviisaus ohjenuoraksi:
Meitä on huijattu! / Kaikki kuolevaiset nauravat toisilleen. // Mutta se nauraa hyvin, / joka nauraa viimeisen naurun.