Vinosta Itä-Helsinki-romantiikastaan tunnetun Notkean Rotan vetäydyttyä pari vuotta sitten tauolle ryömi samasta pesästä esiin uusi räppijyrsijä, tosin nyt ilman naamaria. Atomirotassa Mikko Sarjanen riisui maskinsa ja irtautui pikkukonnan roolistaan. Samalla vanhan kokoonpanon hyödyntämät karikatyyrit ja Itis-säpinät saivat väistyä.
Toki puolihämärät kujat ja kuviot ovat osa Sarjasen, kitaristi Rane Raitsikan ja tuottaja Pajulaakson muodostaman Atomirotankin maailmaa, mutta vailla sarjakuvamaista irrottelua. Tilalla on henkilökohtaisempia näkökulmia ulkopuolisuuteen, levottomuuteen ja yhteiskunnan luomiin paineisiin.
Selvin muutos on tapahtunut musiikillisesti. Jo debyyttialbumi I yhdisti hiphopin ja rockin tavalla, jota Suomessa on yllättävän harvoin kuultu. II vie liiton pidemmälle.
Melodisuus ja popsävyt eivät sinänsä ole kotimaisessa hiphopissa mitään uutta, ovathan valtavirtaräppäritkin suosineet niitä jo pitkään. Atomirotta lähestyy melodisuutta kuitenkin hieman eri suunnasta, mistä selvin osoitus on se, että II soi myös kertosäkeiden ulkopuolella. Albumi on lähes saumaton yhdistelmä rockin ja hiphopin laulunkirjoitustyylejä. Siksi esimerkiksi rokkaava Pienestä kii, iskelmällinen Nenä vie ja G-funkista muistuttava Samanlaiset istuvat osaksi samaa kokonaisuutta.
II puhaltaa parjattuun suomiräp-käsitteeseen uutta henkeä. Albumi on osa jatkumoa, jossa vuosikymmeniä aiemmin jalostettiin rockmusiikista ikioma, suomalainen näkemys. Nyt kehitysprosessi on nytkähtänyt uudelleen käyntiin.
Atomirotta: II. Monsp 2016.