Tällaiset tavoitteet on kirjattu Juha Sipilän hallitusohjelmaan: ”Suomalaiset voivat paremmin ja kokevat pärjäävänsä erilaisissa elämäntilanteissa. Jokainen ihminen kokee voivansa vaikuttaa, tehdä valintoja ja ottaa vastuuta.
Meillä on vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Kunnioitamme toisiamme.
Yhteiskunnassamme vallitsee luottamus.”
Naurattaisi, jos ei itkettäisi. Eduskuntavaaleista on kulunut vuosi, ja päivä päivältä ahdistukseni on kasvanut. Enkä ole ainoa.
Niitä perustuksia, joihin on aiemmin voinut Suomessa edes jollain tavoin luottaa, puretaan määrätietoisesti ja järjestelmällisesti:
Sitä, että sairas hoidetaan, että lapsi saa hoitopaikan, että luulo ei ole tiedon väärtti, että kouluttautuminen kannattaa, julkinen liikenne kuljettaa ja posti kulkee.
Mikä luottamusta rapauttaa? Kun niin sanotusta kilpailukykysopimuksesta eli pääasiassa julkisen sektorin pienipalkkaisia naisia koskevista työehtojen ja palkkojen huononnuksista neuvottelevat Lauri, Jyri, Markku, Sture, Antti, Juha, Olli, Jari, Petteri, Timo, Olli-Pekka, Samuli, Martti, Paavo, Lasse, Lauri, Risto, Juhani, Markku, Harri, Matti, Kari, Veli-Matti, Björn, Kari, Jussi, Reijo, Antti, Markku ja Alexander.
Kun yhtiöittämällä piilotetaan yhteisiä palveluja koskeva päätöksenteko. Kun valta tuntuu luisuvan ja myös luisuu yhä kauemmaksi. Kun yhä pienemmällä joukolla on pääsy vaikuttamisen ytimeen.
Kun yhä useammalla ei ole sijaa, ei paikkaa eikä arvoa tai valtaa vaikuttaa edes itseään koskeviin asioihin. Kun valehdellaan ja koetetaan kiinnittää huomio epäolennaiseen.
Hallituksen politiikka hyödyttää niitä, joilla jo on vaurautta ja valtaa, ja kasvattaa joukkoa, jolla niitä ei ole.
Julkinen puhe mitätöi ja marginalisoi vuoroin työttömät, pienituloiset, nuoret, maahanmuuttajat, naiset…
Kritiikki nimetään vinkunaksi ja köyhiä syyllistetään. Viimeisimpänä työministeriön suunnitelmat ”sohvalla makaavien” työttömien rankaisemiseksi.
Yle kertoi tällä viikolla ruotsalaistoimittaja Pontus Herinistä, joka on asunut sekä yläluokkaisella ja vauraalla Djursholmin alueella että tukholmalaisessa Tenstan lähiössä.
Herinin mielestä tiedotusvälineet liioittelevat lähiöiden ongelmia, mutta hänen kokemuksensa on, että eri alueiden nuoret eroavat toisistaan. Yläluokkaisilla nuorilla on erityisen paljon itseluottamusta ja uskoa siihen, että kaikki järjestyy.
Riippumatta vaikkapa opiskeluun panostamisesta monilla Tenstan nuorista puolestaan on synkkä kuva tulevaisuudesta ja mahdollisuuksistaan. Myös menestymisen mallit puuttuivat.
Vaikka kuulun monella tapaa hyvinvoivien joukkoon, samaistun Tenstan nuoriin. Me ollaan lähiönuoriso ja me ei olla tulevaisuus. Ja kun ihmiseltä viedään usko tulevaisuuteen, ei positiivinen asenne auta.
Toivottomalla ihmisellä ei ole mitään menetettävää ja toivottomien ihmisten yhteiskunta on turvaton kaikille.
Tuleville polville ei haluta jättää velkaa, mutta mitä jätetään? Yhtiöitetty ja yksityistetty Suomi, myyty kansallisomaisuus, työt, joita tekemällä ei tule toimeen, romutettu sosiaaliturva?
Näin ei rakenneta luottamusta, hallitus.
uutiskirje 