Kulttuurin runsaudensarvi ilman Guggenheimiakin

Tutkija Leena-Maija Rossilta jää paljon näkemättä Helsingissä, vaikka hän pyrkii seuraamaan kaupungin kulttuuritarjontaa aktiivisesti.

– Täällä tapahtuu niin paljon kaikenlaista, että ihminen ehtii nähdä vain pienen osan, hän sanoo.

Rossi palasi kesällä Helsinkiin oltuaan viisi vuotta Suomen kulttuuri-instituutin johtajana New Yorkissa. Hän on seurannut aktiivisesti Helsingin Guggenheim-museokeskustelua alusta alkaen ja ottanut siihen julkisesti kantaa. Nyt hän lohduttaa niitä, jotka pettyivät, kun kaupunginvaltuusto marraskuussa torppasi amerikkalaisen säätiön halun tuoda museonsa Helsinkiin.

– Oli hassunkurista kuulla hanketta perusteltavan sillä, että se elvyttäisi helsinkiläistä kulttuuria. Ei Helsingin kulttuurielämä kaipaa elvytystä, hän sanoo ja vie pienelle kulttuurikävelylle kaupunkiin katsomaan asioita, jotka ovat silmien edessä, mutta joita ei ehkä silti huomaa.

Runsaudensarvi

Rossin mielestä Helsinki on pieni runsaudensarvi, jossa on paljon muun muassa kaupunkiyhteisöllisiä tapahtumia: Lux Helsinki, ravintolapäivä, siivouspäivä, esittävän taiteen tapahtumia, esityksiä pienille yleisöille, musiikkia, festareita läpi kesän.

– Täällä on aina tapahtunut kiinnostavia asioita ja ollut ihmisiä, jotka ovat halunneet kokeilla uutta. 80-luvulla vahva ilmiö oli esimerkiksi se, että tyhjillään oleviin tiloihin tehtiin näyttelyitä taiteilijoiden yhteisponnistuksina ja elävöitettiin kaupunkia niin. Vilkas tarjonta ei ole siis mitään uutta. Tapahtumia vain on entistä enemmän.

Myös museot ovat vireitä.

– Ne tuovat ulkomaisten tekijöiden nykytaidetta ja vanhempaakin taidetta kiinnostaviksi näyttelyiksi. Ne myös kokoavat itse ulkomaisia ja kotimaisia näyttelyitä. Ei meidän tarvitse häpeillä museo- tai taidekenttää. Eikä puhua suomalaisista ja kansainvälisistä taiteilijoista. Suomalaiset ovat kansainvälisiä.

Helsingin Guggenheim-keskustelu pyöri paljolti turismin ja bisneksen ympärillä. Puhuttiin 550 000 vuosittaisesta kävijästä samaan aikaan, kun Kansallisgallerian taidemuseot – Kiasma, Ateneum ja Sinebrychoff – keräsivät kolmistaan 2016 aikana kaikkien aikojen ennätysyleisön, yhteensä 764 866 kävijää. Sen arvellaan perustuvan pitkälti uuden Museokortin tuomiin kävijöihin.

Rossi muistuttaa, että turismi on kaksipiippuinen juttu.

– Se tuo toki rahaa, mutta myös muuttaa kaupunkia sen omille asukkaille. Todella turistoituneissa kaupungeissa asukkaat kärsivät siitä.

– Helsinkiläinen taksikuski kertoi minulle äskettäin, että Tallinnan liikenne ja isot risteilyalukset jumiuttavat liikenteen Helsingissä jo nyt eivätkä kaupungin liikennejärjestelyt muutenkaan kestä valtavaa turistien lisäystä. Pidin sitä mielenkiintoisena asiantuntijalausuntona.

Rossi pitää myös vääränä lähtökohtaa, jossa turisteja houkutellakseen olisi rakennettava Guggenheim-tyylisiä isoja kohteita. Turistit hakevat aitoja paikallisia asioita.

– He hakevat asioita, joita eivät ehkä omassa ympäristössään pääse kokemaan. Yksi on luontomatkailu ja muu ulkoiluun liittyvä, vaikkapa revontulet tai hiljaisuus.

Pieni merellinen kaamos

Rossi luettelee Helsingin vahvuuksia: pienuus, pitkä rantaviiva ja yhteys luontoon, outo kaamos, saunakulttuuri, ruoka.

– Helsingissä on lyhyet välimatkat ja hyvä julkinen liikenne. Täällä on helppo liikkua ja käydä kerralla katsomassa paljon vaikkapa kuvataidetta.

– Kun Amos Rex -taidemuseo ensi vuonna valmistuu, syntyy entistä laajempi keskittymä, jossa museot – Amoksen lisäksi Ateneum, Kiasma, Helsingin taidemuseo HAM ja Taidehalli  – ovat kivenheiton päässä toisistaan. Turistin on todella helppo löytää niihin.

Lähellä on muutakin: Sinebrychoffin taidemuseo, Didrichsenin taidemuseo, Espoon EMMA, Vantaan Artsi, Keravan taidemuseo, Hvitträsk, Tarvaspää, Tuusulan rantatie…

– Ulottuvilla on paljon, hän korostaa.

Helsingin ominaispiirre on myös sen rantaviiva, paljolti luonnonläheinen ja luonnontilainen, toisaalta kunnostettu ja otettu käyttöön.

– Se on kansainvälisesti aika erityistä ja hienoa. New Yorkissa liikkuvuusohjelmamme puitteissa tuotetussa seminaarissa herätti hämmästynyttä innostusta, että ihmiset Helsingissä voivat siitä vaan mennä uimaan luonnonveteen.

Lisäksi kaupunkilaiset voivat pääosin vapaasti kulkea rannoilla.

– Siinä on aikamoinen ero New Yorkiin, jossa julkisen ja yksityisen ero on paikoitellen jyrkkä.

Rossi pohtii esimerkiksi Guggenheim-museolle meren rantaan ajatellulle tontille sittemmin tehtyjä rantapuistosuunnitelmia.

– Ihmiset ovat kehitelleet hienoja ideoita. Paikka voi olla haasteellinen suurten rakennusmassojen kannalta, mutta puistona, jossa olisi mahdollisuus vaikkapa ulkoilmaesityksiin, se varmasti toimisi. Ihmiset tarvitsevat ulkoilutilaa. Se on kuitenkin suunniteltava hyvin.

Valon ja pimeyden magiikkaa

Rossi kuvailee tuoretta kaamoskokemusta: Helsinki Luxin avajaisissa valot oli sammutettu ja kymmenet tuhannet ihmiset vaelsivat hämärässä. Tuttujakaan ei erottanut ihmisjoukosta.

– Tunnelma oli maaginen.

Hän iloitsee siitä, että kaupunki korostaa paikkoja valaistuksen suomilla keinoilla. Enää ei tarvitse mennä tavaratalon lamppuosastolle saamaan valohoitoa.

– On ehkä ymmärretty, että ihmiset tarvitsevat valoa.

Hän katselee Esplanadin kausivaloja: Poroja, kuusia.

– Tämä aika pieni ja kevyt keino muuttaa ympäristöä ja auttaa ihmisiä kaamoksen yli. Valon ja pimeyden kontrasti on kaunis, ja ihmiset ovat ylpeitä siitä, että kaupungissa on tällaista hienoa koettavaa.

Yksi paikallinen, eksoottinen asia on sauna. Matkailija ei kuitenkaan välttämättä aina ole löytänyt Helsingissä saunaan.

– Sauna on meillä herännyt uudella tavalla eloon. Vaikka täällä on iät ja ajat ollut itselleni tärkeä Yrjönkadun uimahalli saunoineen, Harjutorin sauna ja muita, yleisten saunojen kulttuuri oli hiipumassa. Nyt on tullut Löyly, Allas ja Kulttuurisauna, jotka kiinnostavat sekä paikallisia että muualta tulijoita.

Toinen on ruokakulttuuri.

– Se on muuttunut viime vuosina. On hifistelyä, mutta on myös idea läheltä tulevista tuoreista raaka-aineista.

Hieno Guggenhein-keskustelu

Rossi pitää liioitteluna arvioita, joiden mukaan someraivo torppasi Guggenheim-museon tulon.

– Seurasin keskustelua aika tiiviisti ja nähdäkseni kriitikot käyttivät asiallisia puheenvuoroja. Kritiikki nostatti tunteita ja mikäpä siinä, tunteet liittyvät politiikkaan.

Hän ilahtui Guggenheim-keskustelusta.

– Minulle tapaus oli mielenkiintoinen osoitus siitä, että ihmiset voivat vaikuttaa kaupungin asioihin keskustelemalla, hän sanoo.

Sitä hän hätkähti tälläkin kertaa, miten hanakasti Guggenheim-säätiö ajoi museota Helsinkiin. Kaupunginhallitus oli hylännyt hankkeen jo vuonna 2012.

– Amerikkalaisiin toimintatapoihin kuuluu sekin, että we will not take no for an answer, ei suostuta kuuntelemaan, jos joku sanoo ei, hän sanoo.

Hän toteaa, että Guggenheim oli yksi aloite, ei sen kummempaa.

– Paljon on ollut muitakin aloitteita, jotka eivät ole toteutuneet, ja sitten on tullut uusia asioita, jotka ovat toteutuneet. Toki on kiinnostavaa ja positiivistakin, että joku ulkopuolinen taho haluaa tänne noin pontevasti. Mutta voi miettiä, mitkä ovat syyt.

Rossin mielestä Guggenheim-säätiön tarjoama franchising-systeemi on aikansa elänyt.

– Täytyy erottaa kaksi asiaa. Yksi on New Yorkin Guggenheim-museo ja toinen ylikansallinen verkostoituminen, jossa on isoja ongelmia ja epäonnistumisia ja yksi onnistuminen, Bilbaon museo.

Rossi on monen muun tavoin esittänyt toivomuksen, että kun Guggenheim-hankkeesta luovuttiin, käytettäisiin siihen lupaillut rahat muuhun kuvataiteen tukemiseen.

– Keskusteluhan tavallaan osoitti, että kiinnostusta ja rahaa taiteisiin löytyy, hän hymähtää.

Mutta.

– Suoranaisia merkkejä kiinnostuksen jatkumisesta ei kuitenkaan ole näkynyt. Kaupunkilaiset ovat esittäneet ideoita, mutta kaupungin suunnalta ei ole kuulunut mitään. Olisi hienoa, jos kaupunki nyt satsaisi reilusti esimerkiksi omaan museoonsa HAMiin ja taiteilijoiden toimeentuloon.

Rossi arvelee, että Guggenheim-museota halunneilla on ehkä erilainen taidekäsitys kuin sitä vastustaneilla.

– Myös käsitys siitä, mitä museo on ja miten siellä ollaan, voi olla erilainen.

Mielikuva poikkeaa todellisuudesta

Rossi toivoo, että ihmiset menisivät museoihin. Mielikuva museoista ja taiteesta voi olla elitistisempi kuin todellisuus. Hän muistuttaa siitä, että galleriatkin tekevät merkittävää kulttuurityötä.

– Ne pitävät yleisölle ilmaiseksi esillä uutta taidetta. Silti ne helposti ovat vieraannuttavia eikä osa ihmisistä uskalla astua gallerioihin. Näyttelyt ovat kuitenkin valtavia satsauksia taiteilijoilta, ja toivoisi, että mahdollisimman moni näkisi niitä.

Myös kansallisiksi instituutioiksi muodostuneet museot saatetaan mieltää etäisiksi, vaikka niihin olisi ilmainen sisäänpääsy. Museoammattilaiset miettivät jatkuvasti, miten tavoittaa paremmin yleisöä. Museot ovat kuitenkin puun ja kuoren välissä, koska niille asetetaan kovat tulosvaatimukset. Lisäksi rahoitusta leikataan.

– Tähän työhön pitää uskoa yleisöä aliarvioimatta. Itse uskon, että ihmiset kiinnostuvat myös vakavista kysymyksistä ja vakavista tavoista käsitellä aiheita. Museoiden ei tarvitse olla elämystehtaita.