Humanistin elämänviisautta

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

”Elämän tarjoomuksilla ei ollut rajaa. Säntäilin yhtä aikaa joka suuntaan, pysyvää oli huimaus, hämmennys ja intoutumisen krapula. Mutta myös onni, himo saada lisää kaikkea tätä ihanuutta.”

Näin kuvailee nuoruutensa mielialoja Claes Andersson, joka on sittemminkin elänyt varsin täyttä elämää. Nyt 72-vuotiaana hän tuntee kiitollisuutta siitä, että on saanut olla niin monessa mukana.

”Säntäilin yhtä aikaa joka suuntaan, pysyvää oli huimaus, hämmennys ja intoutumisen krapula.”

Anderssonin muistelmateos rakentuu samantapaisesti kuin hän kirjoittaa unien ja runojen etenevän: ei tiukassa aikajärjestyksessä, vaan assosioiden muistikuvasta toiseen. Aiheiden ja sävyjen kirjo on laaja: arkista aherrusta sairaaloissa, jazzin ja jalkapallon riemua, hauskoja pikku anekdootteja, traagisia ihmiskohtaloita, eroottista intohimoa ja pettymyksiä, vanhenemisen ja kuoleman ajatuksia.

Joitakin ikävimpiä asioita hän ilmoittaa tietoisesti jättävänsä ”muistojen talon vaatekomeroon”. Muutoin hän kirjoittaa hyvin avomielisesti eikä säästele itseään.

Esimerkiksi paniikkihäiriökohtaustensa hän analysoi juontuvan suuruudenhulluudesta ja narsismista. Viime vuosien rahapelihimoaan hän tunnustaa häpeävänsä ajatellessaan Suomen ja maailman köyhiä.

Itsemurha-aie ja murhayrityksiä

Dramaattisimpiin osuuksiin kuuluu kertomus pitkälle edenneestä itsemurha-aikeesta. Kun HIV:stä ja aidsista alettiin puhua mediassa, Anderssonin valtasi miltei psykoottinen luulosairaus. Hän oli vuorenvarma, että oli saanut tartunnan.

Hän varasi huoneen ison töölöläisen hotellin ylimmästä kerroksesta, meni sinne vahvojen unilääkkeiden ja viskipullojen kanssa, riisuutui ja valmistautui hyppäämään ikkunasta. ”Seisoin siinä kauan. Mutta jokin pidätteli minua.”

Hän huuhtoi tabletit vessasta alas, pukeutui ja soitti elämänkumppanilleen, joka haki hänet kotiin. Kahdentoista tunnin nukkumisen jälkeen luulosairaus oli poissa.

Jokin totuus on Anderssonin mukaan väitteessä, että hulluudesta kiinnostuneen täytyy itsekin olla vähän hullu.

Kirjassa on kuvailtu myös kaksi Anderssoniin kohdistunutta murhayritystä. 1970-luvulla sattuneessa tapauksessa hänen silloisen kotitalonsa edustalla Helsingissä parin sentin etäisyydeltä hänestä viuhui ylhäältä pudotettu naskalinterävä veitsi.

Toisella kerralla nainen, jolle Andersson tarjosi kyydin Veikkolan sairaalasta Helsinkiin, heittäytyi moottoritiellä täysin voimin rattiin ja yritti ajaa auton päin kallioseinämää. Andersson onnistui jarruttamaan ja vahingoilta vältyttiin.

Jälkimmäisessä tapauksessa nainen oli psyykkisesti sairas, mutta ensimmäisen motiivia Andersson epäilee poliittiseksi. Vähemmistöjen puolesta toimiminen ja vasemmistoaktivismi herättivät vihaa. Veitsen pudottajaa ei saatu selville.

Sairaaloista politiikkaan

Yhteiskunnallisesti Andersson heräsi tavatessaan kliinisen lääketieteen opinnoissaan ”eri tavoin sosiaalivammaisia, polttomerkittyjä ja syrjäytyneitä” potilaita. Hän rupesi pohtimaan, miten yhteiskunta voi sallia sellaista epäoikeudenmukaisuutta.

Poliittista uraansa Andersson on käynyt läpi teoksessaan Kaksitoista vuotta politiikassa (2000). Nyt hän sanoo vuosien opettaneen, että yhteiskuntaan voi vaikuttaa, ja muistelee lyhyesti joitakin viime vuosien tapahtumia.

”Sen etäämmäs solidaarisesta vasemmistolaisuudesta on vaikea mennä”, hän kommentoi Suvi-Anne Siimeksen (ex-vas.) ryhtymistä Lääketeollisuuden toimitusjohtajaksi.

Erkki Tuomiojalle (sd.) Andersson kertoo olleensa loukkaantunut ja vihainen, kun tämä vehkeili hänet pois Pohjoismaiden neuvoston valtuuskunnan puheenjohtajan paikalta.

Vasemmistoliiton eduskuntaryhmään Andersson sanoo pettyneensä, kun ryhmän enemmistö vastusti Lissabonin sopimusta eli EU:n perustuslakia.

Hän luonnehtii kantaa eurooppalaisen yhteistyön sabotoimiseksi. Perustuslain sisällöstä hän ei sano mitään eikä liioin siitä eurooppalaisesta yhteistyöstä, jota perustuslakia kuta kuinkin yksituumaisesti vastustava eurooppalainen vasemmisto harjoittaa.

Päivänpolitiikkaa tärkeämpää kirjassa on kuitenkin humanistinen elämänviisaus. Helppoja elämänohjeita siitä tuskin kannattaa hakea eikä Andersson kaikissa asioissa ihanteellisena esikuvanakaan näyttäydy, mutta hänen inhimillisestä asenteestaan, elämänkokemuksestaan ja psykiatrisesta tietämyksestään voi kyllä oppia.

Claes Andersson: Jokainen sydämeni lyönti. Suomentanut Liisa Ryömä. 175 sivua.
WSOY 2009.