Taiteen maisteri, elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, valokuvaaja, kirjailija – ja nyt myös dekkarikirjailija. Vuonna 1992 syntynyt Anna Äärelä on ehtinyt paljon. Ja nyt kaiken aiemman lisäksi hänen ensimmäinen dekkariksi luokiteltava kirjansa Mene mene mene tulee ehdottomasti ottaa huomioon, kun tämän vuoden paras kotimainen esikoisdekkari palkitaan.
Poliisiromaani on dekkarikirjallisuuden perusyksikkö Suomessa, ja poliisiromaanin päähenkilö lähes aina komisario. Mauri Sariola kirjoitti rikostarkastaja Olavi Susikoskesta lähes 30 vuotta, Seppo Jokinen komisario Sakari Koskisesta tasan 30 romaania ja viimeksi perinnettä ovat alkaneet jatkaa nykyiset ja entiset poliisit. Kenttämiesten ja -naisten näkökulma dekkareissa on harvinainen.
Jo kenttätaso tekee Äärelän teoksesta kiinnostavan omaperäisen. Mene mene mene on kuitenkin paljon enemmän. Se on kaunokirjallisuuden ja rikosromaanin yhdistelmä kahdesta ihmisestä, jotka ”ovat molemmat kasvaneet aikuisiksi vanhempiensa kivuliaista haavoista, muovanneet itsensä uudelleen parhaansa mukaan”.
Se on romaani kouluampumisista ja tyttöjen kokemista peloista. Samaan aikaan se on dekkari, jossa poliisin kenttäpartio kohtaa kaiken sen pahoinvoinnin, josta meillä muilla ei ole aavistustakaan.
Mene mene mene on alusta asti jotain muuta. Nelli on poliisikoulun viimeiseen vaiheeseen kuuluvalla leirimuotoisella viikon kestävällä kurssilla, jossa kokelaista otetaan kaikki irti sekä fyysisesti että henkisesti. Edellisessä elämässään hän oli Matilda-niminen englannin kielen sijaisopettaja pohjanmaalaisessa koulussa, jossa kohtasi ampujan. Sen jälkeen hänestä ei ollut enää kouluun menijäksi. Piti hankkia uusi ammatti.
Ampuja Katariina pääsi pakoon ja on ollut viisi vuotta tietymättömissä.
Leirillä Nelliä ja muita kokelaita kouluttaa kovin ottein Sarkola, joka oli Karhu-ryhmän mukana selvittämässä kouluampumista. Poliisissa heistä tulee työpari, joka säntää kriisistä toiseen. Tässä poliisin työn kuvauksessa Äärelän ohjaajatausta näkyy erityisen hyvin. Leikkaukset tilanteesta toiseen ovat nopeita ja elokuvamaisia.
Taustalla voi olla ruotsalainen tv-sarja Ohuella langalla, joka kertoo malmölaisista rivipoliiseista, heidän kipupisteistään ja ihmissuhteistaan. Kipua riittää myös toisiinsa luottamaan oppivilla Nellillä ja Sarkolalla, mutta loppu on toiveikas.
Kaunokirjallinen ote ei tee Äärelän teoksesta millään tavalla vaikeaa tai kikkailevaa. Mene mene mene saa paikoin sydämen sykkimään jännityksestä vaikka hän ei käytä mitään tavallisen dekkarin tehokeinoja. Poikkeuksellisen hyvin kirjoitetussa teoksessa jännitystä syntyy poliisien välisistä henkilösuhteista ja Äärelän rakentamasta epävarmuudesta siitä, mitä koulussa todella tapahtui viisi vuotta aiemmin.
Tämä kuulostaa nyt tavattoman vakavalta, juhlalliselta ja synkältä. Mikään ilopilleri Mene mene mene ei ole, mutta on siinä kepeyttäkin.
Ensimmäisessä romaanissaan Super Äärelä kuvasi elämänsä täydellisesti pesäpallolle omistanutta Tindraa. Äärirajoilla liikutaan myös Mene mene menessä. Luulen, että tällaista rikosromaania ei ole aiemmin kirjoitettu Suomessa. Anna Äärelällä on mahdollisuus olla suomalaisen dekkarin omaperäisin ääni, jos seuraava ja seuraavat romaanit eivät ole taas sitten jotain ihan muuta.
Anna Äärelä: Mene mene mene. 322 sivua, Kosmos 2025.
uutiskirje 