Leo Ågrenin nimi ei sano useimmille mitään, eikä ihme. Hän on yksi monista unohdetuista kirjailijoista. Se taas, ettei hänen seitsemästä romaanistaan ensimmäistäkään ole suomennettu, on käsittämätöntä.
Kyseessä on kirjailija, jonka teokset ilmestyivät sekä Suomessa että Ruotsissa ja saivat kiittäviä arvioita molemmissa maissa. Kirjailija, joka kuvasi Pohjanmaan maaseutuköyhälistöä ja punaisten joukossa taistelleita ruotsinkielisiä – joita oli tuhansia, ei vain muutamia harhaanjohdettuja.
Kirjailija, jonka ensimmäiset teokset saivat kriitikot nostamaan vertailukohteiksi Ivar Lo-Johanssonin, Jan Fridegårdin ja Vilhelm Mobergin kaltaiset ruotsalaiset työläiskirjailijat. Kuka siis oli tämä kirjallisuushistorian marginaaliin unohtunut kirjailija ja mitä annettavaa hänellä on meidän ajallemme?
Kovaa elämää Pohjanmaalla
”Paljon ihminen kestää, mutta rukoile sitä Jumalaa, johon et usko, ettet koskaan joudu etsimään mielisairasta vaimoasi metsässä keskellä yötä.” Näin kirjoittaa Leo veljelleen Göstalle elokuussa 1957.
Leo Ågren syntyi 1928 Uudessakaarlepyyssä köyhiin oloihin, mutta siitä huolimatta perheen seitsemästä lapsesta neljä päätyi kirjailijanuralle, kuuluisimpana heistä Finlandia-palkittu Gösta Ågren.
Jumalan ja Jönsin keskustelussa näkyy kielellinen taituruus.
Ågrenin kohdalle osui enemmän vastoinkäymisiä kuin yhdelle ihmisille soisi. Sisar Inga, joka hänkin oli kirjallisesti lahjakas, sairastui skitsofreniaan ja kuoli vain 33 vuoden ikäisenä. Ågrenin vaimo sairastui myös psyykkisesti, ja kaiken lisäksi tyttärellä havaittiin kehitysvamma.
Ågren yritti huolehtia perheestään samalla kun toimi latojana pietarsaarelaisessa Jakobstads Tidningissä. Vain illat ja yöt hän saattoi omistaa kirjoittamiselle. Palkka ei riittänyt perheen elättämiseen ja sairaalamaksuihin, ja jatkuva tuen kerjääminen kirjoittamiselle rasitti sekin.
Viisi vuotta myöhemmin tilanne oli muuttunut, ja Ågren muutti Tukholmaan. Uusi avioliitto ja uusi miljöö eivät kuitenkaan auttaneet kirjoittamisessa – päinvastoin. Ensimmäisinä vuosina Ågren julkaisee artikkeleita ja novelleja useissa eri lehdissä, mutta kustantajat torjuvat hänen käsikirjoituksensa, joiden joukossa on ainakin dekkari ja 1600-luvun noitavainoja käsittelevä romaani.
Pettymykset tuovat mukanaan alkoholin ja lääkkeiden väärinkäytön ja useampia itsemurhayrityksiä. Ågren kuolee 56-vuotiaana ”ennen aikojaan vanhentuneena ukkona”, kuten kirjailija ja toimittaja Tuva Korsström (2013) asian ilmaisee.
Sorron ja sodan vastustaja
Leo Ågren debytoi romaanilla Hunger i skördetid (1954, ’Nälkää sadonkorjuuaikaan’), jota seurasi vuoden kuluttua Motsols (’Vastapäivään’). Nämä osin omaelämäkerralliset romaanit kuvaavat köyhän maaseutuväestön taistelua jokapäiväisestä leivästä.
Teokset saivat hyvän vastaanoton, ja vaikka aloitteleva kirjailija sai myös moitteita, niin hänen seuraaviin teoksiinsa lastattiin suuria odotuksia. Ågren oli haastatteluissa kertonut suunnitelmistaan kirjoittaa historiallinen trilogia, ja niinpä hänen seuraavan teoksensa odotettiin olevan kaivattu ”Suuri Suomenruotsalainen Romaani”, sellainen kun puuttui pitkälti runouteen ja lyhytproosaan keskittyneestä suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta.
Trilogian kaksi ensimmäistä osaa Kungsådern (1957, ’Valtaväylä’) ja När gudarna dör (1959, ’Kun jumalat kuolevat’) sijoittuvat 1700-luvulle ja kolmas Fädrens blod (1961, ’Isien veri’) 1900-luvun alkupuolelle. Teoksissa kuvataan köyhän, maattoman Gerssonin suvun ja hyvin toimeentulevan talonpoikaisen Pålsin suvun kamppailua syrjäisestä maapalasta. Kolmas osa kertoo Rolf Erikssonin vaiheista sisällissodassa ja sodan jälkeisestä ajasta. Rolf on Gerssonin suvun viimeinen, ja kun hän viimein saa omakseen maapalan ja torpan, ei tilalla ole enää mitään arvoa.
Jos Ågrenin tuotantoa katsoo kokonaisuutena, esille nousee kaksi teemaa ylitse muiden: niin maallisten kuin kirkollisten vallanpitäjien harjoittaman sorron vastustaminen ja sodanvastaisuus. Kungsådernissa lehtolapsena syntyneestä Olof Gerssonista kasvaa jatkuvasta nälästä ja selkäsaunoista huolimatta väkivahva renki. Kapinallinen Olof lähes nujerretaan, mutta saatuaan lupauksen omistusoikeudesta luvatta raivaamaansa maahan, hän suostuu nostomieheksi. Olof kaatuu Napuen taistelussa Isossakyrössä 1714.
Myöhäistä modernismia
Trilogian toisen osan lopussa Olofin tyttärenpoika Jöns, joka on menettänyt murhapoltossa koko perheensä, vaatii – kuin Raamatun Job ikään – Jumalaa vastuuseen itseään kohdanneista onnettomuuksista. Maan päälle astuva Jumala on kuitenkin vanha ja raihnas.
Ågrenin suhtautuminen sosialismiin ja uskontoon oli kaksijakoista.
Jumalan ja Jönsin keskustelussa näkyy Ågrenin kielellinen taituruus: siinä missä edellinen käyttää kirjakieltä, jälkimmäinen puhuu vahvaa Pohjanmaan murretta, jota jopa ruotsalaiset kriitikot kehuivat meheväksi ja ilmaisuvoimaiseksi. Romaanin esikuvina eivät ole olleet ”psykologisoivat helsinkiläiskirjailijat”, kirjoittaa Dagens Nyheterin Johannes Edfelt (1959), vaan ”suuret suomalaiset kansankuvaajat” Aleksis Kivi, Frans Emil Sillanpää, Joel Lehtonen ja Ilmari Kianto.
Fädrens blod ilmestyi vain vuosi Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan jälkeen, eikä vertailulta voinut välttyä. Teoksen ei katsottu yltävän samaan eeppiseen laajuuteen ja eheyteen kuin Linnan romaanin, mutta ei Ågren siihen pyrkinytkään.
Fädrens blod edustaa myöhäistä modernismia, jonka piirteitä ovat muun muassa poliittisuus, ironinen musta huumori ja groteski, ja vertailukohteena olisivat toimineet paremmin esimerkiksi Veijo Meren ja Paavo Haavikon samoihin aikoihin ilmestyneet sisällissotaromaanit.
Episodimainen teos, jossa on useita aikatasoja ja kertojahahmoja, hämmensi kriitikoita. Rakenteen voikin nähdä heijastavan teoksen alussa ilmaistua käsitystä siitä, miten sisällissota uhmaa kaikkea kuvausta. Ågrenin käsittelemät aiheet, kuten laittomat teloitukset, seksuaalinen väkivalta ja vankileirien olot, ovat korostetusti esillä nykykirjallisuudessa ja -tutkimuksessa.
Kapinallinen pasifisti
Fädrens blodissa esiin tuleva pasifismi nousee pääteemaksi Ågrenin pienoisromaaneissa Ballad (1962) ja Krigshistoria (1971). Ballad kertoo kahtia jakautuneesta maasta ja kahdesta ystävästä, jotka ajautuvat vastakkaisille puolille. Tarkempaa aikaa ja paikkaa ei määritellä, mutta osa kriitikoista ajoitti teoksen 1930-luvun alun lapuanliikkeen aikaan, osa sisällissotaan.
Teos käsittelee väkivallan ja tappamisen oikeutusta ja kasvaa yleispäteväksi argumentiksi ihmisyyden puolesta. Krigshistoria on puolestaan sodanvastainen julistus. Teoksen nimessä voi nähdä ironisen viittauksen perinteiseen sotakirjallisuuteen (krigshistoria = ’sotahistoria’ mutta myös ’sotajuttu’). Pohjanmaalle sijoitettuna ollut sotavanki Leo Nilheim kuvaa niin sodan kuin vankileirin kurjuutta armottoman suoraan. Hän toteaa muun muassa, että jos osaisi kirjoittaa, hän kirjoittaisi eepoksen pelkuruudesta, karkuruudesta ja nälästä.
Kirjallisuushistorioitsija Thomas Warburton (1984) on luonnehtinut Krigshistoria-romaania tinkimättömän pasifistiseksi. Samoilla sanoilla voisi luonnehtia Leo Ågrenia, joka teoksillaan kytkeytyy suomenruotsalaisen kirjallisuuden pitkään pasifistiseen perinteeseen, jonka muita edustajia ovat esimerkiksi Mikael Lybeck, Sigrid Backman, Elmer Diktonius, Henrik Tikkanen ja Lars Sund.
Ågren oli aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija ja hänen kohdalleen osui useampia debatteja: yhdessä käsiteltiin ruotsinkielisen Pohjanmaan ja eteläisen Suomen kirjailijoiden eriarvoisuutta ja toisessa kristinuskon kysymyksiä.
Ågren oli vasemmistolainen ja osallistui Pietarsaaren SKDL:n toimintaan, mutta kuten kirjallisuudentutkija Yasmin Nyqvist (2022) on todennut, Ågrenin suhtautuminen sosialismiin samoin kuin uskontoon oli kaksijakoista: molemmat antavat ihmisille toivoa paremmasta maailmasta mutta voivat myös kääntyä autoritaarisiksi alistajiksi.
Ajassamme, jossa sosiaaliturvaan tehdään jatkuvasti leikkauksia samalla kun puolustukseen – siis aseisiin – panostetaan valtavia summia, Ågrenin kaltaisella rauhan ja heikommassa asemassa olevien puolustajalla on paikkansa.
uutiskirje 
