”Hyvä käsikirjoittaminen on tarkkaa ajattelemista”

Melli Maikkula on flunssassa ja saapuu haastatteluun keskeltä elämänsä kiireisintä kevättä. Sairastamisen lomassa hän viimeistelee edellisiä töitään, jotta voisi aloittaa seuraavat. Ja pohtii samalla mekkovalintaa Cannesiin.

– Olen toimelias, utelias ja kyllästyn nopeasti. Sikäli olen luksusammatissa, koska se on niin kiinnostavaa. Vastapainoksi vapaa-aikani on todella yksinkertaista, joku voisi sanoa että tylsää. Se on sitä, että pyöräilen katsomaan valkovuokkoja, leivon leipää, luen lehteä, olen perheen kanssa. Työ on niin täynnä impulsseja, että vapaa-aika on pulssin tasaamista.

Maikkulan tyypillinen työpäivä on liian pitkä ja se sisältää montaa päällekkäistä työtä.

– Kuten monen freelancerin.

Hän kokee olleensa onnekas.

– Mulla on ollut töitä, mutta yleensä käsikirjoittajan leipä on Suomessa ihan järkyttävän kapea. Samaan aikaan vingutaan, miksei käsikirjoitukset ole tarpeeksi hyviä ja järjestetään seminaareja, jossa sitä pohditaan.

– Siihen on yksi ainoa vastaus, joka on raha. Lupauksia siitä, että käsikirjoituksiin aletaan panostaa, kuulee kyllä, mutta oikeasti niin ei tehdä.

– Aika on rahaa. Jos käsikirjoittaja siivoaa samalla kun pitäisi kirjoittaa, ei siitä mitään tule. Meiltä on kadonnut kokonainen käsikirjoittajasukupolvi, joka ei elänyt tällä työllä. Varsinkaan perheellisen on melkein mahdoton pärjätä.

Käsikirjoittaminen lievittää yksinäisyyttä

Maikkulalle käsikirjoittaminen on ensisijaisesti ajatustyötä. Ensin tulee havainto, jonka pitää olla mahdollisimman totuudellinen, ilman tulkintaa tai arvottamista.

– Hyvä käsikirjoittaminen on tarkkaa ajattelemista. Ajatukset on ajateltava riittävän monta kertaa ja vietävä tarpeeksi pitkälle, jotta ne ovat orgaanisia ja hyviä.

Ei kuitenkaan riitä, että kirjoittaja on itsensä kanssa samalla aaltopituudella. Ajatukset on kyettävä kommunikoimaan muille. Vasta sitten, kolmantena, tulee itse kirjoittaminen.

– Sitä ennen on tapahtunut paljon ajattelemisesta, lukemista, havainnointia ja loputonta puhumista. Sikäli käsikirjoittaminen ei ole yksinäinen ammatti.

Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitokselta valmistunut Maikkula ajattelee kaiken periytyvän.

– Köyhyys periytyy, koulutus periytyy, valinnat joiden luulin olevan omia valintoja, ovatkin vain sukupolvien ketjua.

Näin hän sanoo siitä huolimatta, etteivät hänen omat vanhempansa ole taidealalla. Miksi hän siis kirjoittaa?

– Pohjimmiltaan kyse kommunikaatiosta. Pyrin kirjoittamaan mahdollisimman rehellisesti itselleni. Riemu syntyy hetkestä, jolloin saan kokea ajattelevatko tai kokevatko muut samalla tavalla. Jos yhteys yleisöön syntyy, koen itseni vähemmän yksinäiseksi.

Kädet vapisten kirjoitettu Katto

Lyhytelokuva Katto pohjautuu alkujaan Maikkulan piirtämään sarjakuvaan ja sen kirjoittaminen oli pitkä prosessi. Se on kertomus avioeron partaalla elävästä Olavista, jonka kesämokin katto on selittämättömästi laskeutunut. Naapuri yrittää auttaa häntä, mutta auttajasta tuleekin autettava.

– Sanotaan, että se mikä lähtee sydämestä, menee sydämeen ja niin minä haluan ajatella. Katto on ehkä henkilökohtaisin työni koskaan, olen kirjoittanut elokuvan kädet vapisten.

– Mua kiinnosti ihmeen logiikka. Elokuva kutsuu mysteerin äärellä ja pyrkii vapauttamaan meidät järjestä. Halusin käsitellä abstraktion kautta konkreettista elämäntilannetta.

Maikkula kiittää Katon ohjaaja Teppo Airaksista.

– Hän osasi ohjata raskaasta käsikirjoituksesta keveän.

Sydämestä lähtenyt Katto osui ainakin Cannesin elokuvajuhlien esiraatiin, joka valitsi sen 4 843 elokuvan joukosta kisaan mukaan.

Naurussa syntyy aito yhteys

Pääasiassa komediaa kirjoittava Maikkula sanoo katsovansa maailmaa luontaisesti koomisten lasien läpi.

– Komedia on myös leipää perheelle. Siksi on mukavaa, että olen saanut tämmöisen lahjan, että osaan naurattaa. Sille on markkinat ikuisesti. Ja mitä paskemmin yhteiskunnassa menee, sitä enemmän sitä tarvitaan.

Yksin leivästä ei silti ole kyse. Maikkulaa kiinnostaa naurun synnyttämä yhteys. Ihmisten välisessä kanssakäymisessä on hänen mielestään enää hyvin vähän spontaaneja asioita, mutta nauraminen on sellainen.

– Huumorintaju on sellainen asia, mihin ihminen ei voi kauheasti vaikuttaa. Se on musta hirveän kiinnostavaa. Vähän sama kuin seksissä, ihminen ei oikein voi vaikuttaa siihen mistä kiihottuu. Siksi ajattelen saavani ihmisiin aidosti yhteyden naurun kautta.

Toki se, mikä meitä naurattaa, on myös sosiaalinen, aika- ja paikkasidonnainen asia, sen minkä yhteiskunnan tai ajan kasvattamia olemme.

– En minä esimerkiksi ymmärrä korsukaskuja.

Narrilla on paikkansa ja vastuunsa

Kaikesta ei Melli Maikkulan mielestä voi vitsailla. Hän sanoo pohtivansa paljon komediantekijän valtaa ja siihen liittyvää vastuuta.

– Komiikka voi vapauttaa meitä ja lisätä ymmärrystä, tuoda esille vaikka vähemmistöjen asioita, olla poliittisesti sorkkivaa ja yleiseen mielipideilmastoon vaikuttavaa. Narreilla on aina ollut paikkansa yhteiskunnassa.

– Viimeksi hyvissä ja huonoissa oli autismia käsittelevä uutinen, joka pitkän väännön kautta päätyi ohjelmaan. Oli tärkeää käydä se keskustelu, jotta kaikille oli selvää se, mistä positiosta sitä käsitellään. Että kukaan meistä ei ole autisti, joten on turha esittää, että me tiedämme mitä se tarkoittaa.

Lopputulos oli Maikkulan mielestä hieman pliisu, mutta hän pitää silti hyvänä, että ohjelmassa puhuttiin autismista.

Esikuvakseen Maikkula nimeää yhdysvaltalaisen koomikon ja käsikirjoittajan Larry Davidin. Televisiosta hän katsoo muun muassa Huutokauppakeisaria, jonka toisteisuus on hänestä ”loputtoman kiehtovaa”.

Hän sanoo olevansa ankeuden ystävä.

– Kuuntelen paljon Järviradiota. Siellä ei ole mitään toimitettua ja aina jotain teknisiä ongelmia. Studiossa oli esimerkiksi viimeksi juontajan sisko. He eivät keksineet oikein mitään puhuttavaa ja juontaja pyysi sitten siskoa laulamaan. Sisko veti pätkän Punaisista lehdistä, muttei oikein muistanut sanoja. Mua nauratti aivan älyttömästi.

Cannesin 70. elokuvajuhlat 17.–28. toukokuuta.