Historianopettajani opetti ilmaisun, jonka varmaan suurin osa suomalaisista tuntee: ”Historia toistaa itseään.”
Suoritin myöhemmin arvosanan poliittisesta historiasta. Rakastamani opettaja Seppo Hentilä opetti: ”Historia ei toista itseään”. Selitystä en muista, mutta varmaan se perustui johonkin historianfilosofiseen ajatukseen. Muistan myös miettineeni sitä, mitä Karl Marx tarkoitti: ”Historia toistaa itseään, ensin tragediana, sitten farssina.”
Historian toistuvuutta on mietitty antiikin Kreikasta saakka. Historiasta mahdollisesti saatavia oppeja on myös mietitty pitkään. Osa ajattelijoista hakee argumenttinsa lineaarisista sarjoista, joista löytyy toistuvuutta. Osa ajattelee syklisyyden olevan kaiken kattava perusperiaate, jolloin toistuvuus on kuin luonnonlaki. Kasvua ja kukoistusta seuraa lakastuminen ja kuolema. Sitten kaikki alkaa uudestaan.
En olisi osannut kuvitella, että natsit marssivat tunnuksineen vapaasti kaupunkiemme kaduilla – jopa poliisin suojeluksessa.
On kuitenkin selvää, että yhteiskunnallisia kehityskulkuja miettiessä on ainakin pakko tunnustaa tietyt kausaalisuhteet. Kyllä me esimerkiksi tiedämme, että vaikeneminen tai eufemismit antavat natseille vapaata tilaa.
Silloin kun istuin Hentilän luennoilla, uskoin maailman muuttuvan paremmaksi ja halusin olla mukana hyvän elämän rakentamisessa.
En olisi osannut kuvitella suomalaista yhteiskuntaa sellaisena kuin se minulle nyt näyttäytyy. En olisi osannut kuvitella, että natsit marssivat tunnuksineen vapaasti kaupunkiemme kaduilla – jopa poliisin suojeluksessa. En olisi osannut kuvitella, että eduskunta valitsee Yleisradion hallintoneuvostoon yltiönationalistisen ja natsihenkisen teollisuusvartijan – vastoin itse määrittelemiään valittaville asetettuja ehtoja. En olisi osannut kuvitella, että kulttuuriministeriksi nimitetään yltiönationalistinen ja rasistinen (ks. hänen credonsa Kanava 6/07) poliitikko, joka sivuharrastuksineen säveltelee ”neoklassista” kansallista musiikkia kuin Korean edesmennyt Kim Jong-il konsanaan.
Tällaisessa maassa joudun nyt kuitenkin elämään.
Onneksi on taide. Olen kuitenkin 40-vuotisen kulttuurityöläisen urani aikana oppinut ainakin sen, että yhtä tehtävää taiteelle on mahdotonta antaa. Taide voi olla eskapismin apuväline. Kun raadollinen maailma ahdistaa, voi taiteesta löytää pakopaikan.
Taide voi olla myös taistelun väline. Se voi kuitenkin taistella monin keinoin: korostaa kauneutta rumuuden kustannuksella tai vaikkapa tuoda rumuuden korostetusti esiin – vaikka varoittavana esimerkkinä.
Saksalainen ekspressionismi on tyylisuunta, joka eri muodoissaan eli kukoistustaan viime vuosisadan alkupuolilta aina 1920-luvulle saakka. Se ei kuvannut maailmaa kauniina vaan antoi myös raadollisten, ahdistavien, riitasointuisten ja dekadenttien puolien elämästä tulla näkyviin.
Natsi-Saksa laittoi ekspressionisteille stopin ja sitä esitettiin pilkaten degeneroituneena ”rappiotaiteena” (Entartete Kunst). Suuri rappiotaidenäyttely avattiin Münchenissä heinäkuussa 1937, ja se matkasi yhteentoista kaupunkiin Saksassa ja Itävallassa. Mukana ekspressionismin lisäksi oli muun muassa kubismia, dadaa, impressionismia ja surrealismia – kaikkea sitä, mitä me nykyään taidehistorian klassikoina janoamme.
Taiteenkerääjänä nykyään tunnettu sanoittaja ja ”kirjoittelija” – kuten hän itse itseään on nimittänyt – Vexi Salmi hurahti 1920-luvun saksalaiseen ekspressionismiin nähtyään Sara Hildénin taidemuseossa Die Brücke -ryhmän näyttelyn vuonna 1993.
Salmi on kiertänyt Saksaa lomareissuillaan 1990-luvulta saakka ja kerännyt mittavaan taidekirjastoonsa myös runsaasti ekspressionisteja käsittelevää kirjallisuutta.
Heinäkuussa 2001 addiktiivinen keräilijä antoi pirulle pikkusormen ja osti Otto Dixin (1891–1969) pienen linoleikkauksen. Nyt tämä Dix ja kuluneen kuudentoista vuoden tapahtumat ovat nähtävillä Hämeenlinnan taidemuseon näyttelyssä Rappiotaidetta (18. 2. 2018 saakka): 59 teosta 25 taiteilijalta.
Vaikka Salmi onkin vähän hullu keräilijä, on hän realisti ja tietää, ettei menestyneenkään suomalaisen kirjoittajan ansiotuloilla hankita merkittävää kokoelmaa ekspressionistiklassikoiden öljymaalauksia. Hän onkin keskittynyt grafiikkaan ja piirustuksiin. Tämä on tavallaan siunaus, sillä yleensä kun Suomeen saadaan merkittävää ulkomaista taidetta esille, tarjolla on melko tuttua materiaalia – vähintäänkin reproduktioista.
Salmen kokoelmassa on toki tunnettuja klassikoita kuten Dix, Georg Grosz (1893–1959) ja vanhoille vasemmistolaisillekin tuttu Käthe Kollwitz (1867–1945), mutta varsin kiinnostavaksi sen tekee tilaisuus nähdä ilmiötä laajemminkin.
Vaikka saan tehdä työtäni taiteen kanssa kokopäivätoimisesti, on pakko tunnustaa, että joukossa on useita taiteilijoita, joista en ole koskaan kuullutkaan. Ja löytyi sieltä ihan uusi suosikkikin, Gerd Arntz (1900–1988), jonka pelkistävä, mutta samalla ekspressionistinen tyyli on hänen sodanvastaisessa sanomassaan iskevän nerokas.
Näitä natsien vainosta kärsimään joutuneiden taiteilijoiden töiden ääressä tajuaa myös sen, että historia ei ainakaan pelkästään toista itseään. Se myös kumuloituu ja tuottaa uusia tietoisuuden tasoja. Taidehistoria kykenee kertomaan meille taiteen voimasta.
Natsien järjestämien ivanäyttelyiden taiteilijat ovat meille jatkuva esimerkki taiteen mielekkyydestä, samalla kun rinnalla esitetyt ”tervehenkiset” natsiteokset saavat pölyttyä varastojen kätköissä.
Ja jos Marx oli oikeassa, kestämme tuon 1930-luvulla alkaneen tragedian muiston sen tuottaman taiteen avulla ja sitä pohtien kestämme paremmin tämän nykyisen ohimenevän farssinkin.
uutiskirje 