Mitä tätä kiertämään, vaikka puoluelehdessä ei millään kehtaisi: Li Andersson on suomalaisen politiikan suuri tähti. Se tuli todistettua tiistaina – taas kerran. Ensin aamulla kerrottiin, että hänet on äänestetty ylivoimaisella enemmistöllä vuoden suomenruotsalaiseksi. Heti perään Iltalehti uutisoi teettämästään kyselystä. Andersson on kolmanneksi suosituin seuraavaksi pääministeriksi.
Ja iltapäivällä julkisuuteen vuodatettiin puolueiden teettämä barometri, jonka mukaan Andersson on puoluejohtajista kolmanneksi vetovoimaisin. Tässä kyselyssä kauas taakse jäivät pääministeri Juha Sipilä ja SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne.
Vasemmistoliitolla ja sen edeltäjillä on ollut hyvä herra- ja rouvaonni, mutta myös kesto-ongelma. Puheenjohtajan suosio ei muutu puolueen suosioksi. Hyvä mies, mutta väärässä puolueessa, sanottiin jo SKDL:n puheenjohtajasta Kalevi Kivistöstä.
Tarvitaan tunnetta ja hyviä tarinoita, jotta faktat menisivät perille.
Puheenjohtajan ja puolueen kannatuksen välinen epäsuhta on suuri mysteeri. Syitä on varmasti monia. Suomen nykyisessä kovassa ilmapiirissä jo maailmanparannus-imago on rasite. Siitä luopuminen taas olisi luopumista niistä kansainvälisyyden ja solidaarisuuden ihanteista, joille koko vasemmisto on aikanaan perustettu.
Viesti ei mene perille
Viesti ei mennyt perille, manataan aina hävittyjen vaalien jälkeen. Itse uskon, että tämä on totta ja tämä on joka tapauksessa se asia, johon itse voidaan parhaiten vaikuttaa. Siteerasin KU:n verkkolehden kommentissani Li Anderssonin haastatteluita, joissa hän on sanonut vasemmistoliiton keskittyvän asioihin, kun menestyvät puolueet kanavoivat tunteita.
Vasemmistoliitossa siis tiedostetaan puolueen totisuus ja olematon kyky puhua kansalle sydämeen käyvästi, ettei vaan oltaisi yhtään populisteja.
On erikoista, ettei puolueeseen ole perustettu viestintätyöryhmää, vaikka sen ilmeisin puute on kyky viestiä. Puolueessa osataan erinomaisesti työelämä-, talous- ja sosiaaliasiat, mutta ei osata muuttaa tietoa tunteeksi, joka koskettaa. Tässä ajassa tarvitaan kuitenkin tunnetta ja hyviä tarinoita, jotta faktat menisivät perille.
En siis esitä, että puolueen pitäisi hylätä tieto ja valita tunne, vaan tiedon jalostamista sellaiseen muotoon, jota jaksaa kuunnella – TKT-strategiaa: tieto koskettavaksi tunteeksi. Aina parempi, jos sen voi tehdä hauskasti. Jos puolueessa tai sen liepeillä on koomikoita, isot avaukset voisi antaa ensin heidän myllättäväkseen.
Oppia kannattaa ottaa Etelä-Suomen Vasemmistonuorten Yläluokkasafarista. Se oli vuoden, ehkä vuosikymmenen vasemmistolainen mediateko. Näin vallataan yhteiskunnallisen keskustelun ilmatila edes hetkeksi oivaltavalla ja hauskalla tavalla tapahtumassa, joka itse asiassa koostui – niin, luennoista.
uutiskirje 
