Patriarkaatti. Siinäpä käsite, jota vielä vuosituhannen vaihteessa, ja myöhemminkin, pidin vanhahtavana. Ajattelin, ja olin varmaan opinnoissakin oppinut, että sukupuolijärjestelmä on paremmin kuvaava käsite. Patriarkaatti tuntui viittaavan jonnekin 1960–70-lukulaiseen rintsikanpolttofeminismiin (niitä rintsikoita ei muuten oikeasti koskaan poltettu), ja sen käsitteellinen selitysvoima oli jäänyt menneisyyteen lainsäädännön tasa-arvoistuessa ja naisten vapauden lisääntyessä.
Nykyään rakastan sitä sanaa. Patriarkaatti. Se särähtää ja sorahtaa korvissa mukavasti. Se kantaa mukanaan ajatuksen vallasta ja valtarakenteesta, jonka vastakohdaksi asettuu vapaus. Patriarkaatissa kukaan ei ole vapaa, eivät edes hierarkian huipulla olevat miehet. Huipulla olevat miehet ovat kuitenkin hyötyneet eniten patriarkaatista.
Seksuaalista häirintää on varmasti aina ollut olemassa, mutta vasta kun se nimettiin, siihen pystyttiin puuttumaan.
Perinteisesti patriarkaatti on tarkoittanut isän tai miehen ylivaltaa, jossa naiset ovat olleet patriarkan holhouksen alaisia. Suomessa viimeiset varsinaiset lainsäädännölliset rippeet patriarkaatista hävisivät, kun naiset saivat täyden oikeuden ruumiilliseen koskemattomuuteen myös avioliitossa vuonna 1994. Toisin sanoen, kun raiskaus avioliitossa kriminalisoitiin.
Globaalisti patriarkaatti voi toki hyvin. Monessa maassa sitä ei ole murskattu vielä lainsäädännöstäkään, saatikka arkipäivän käytännöistä.
Moderni patriarkaatti on lähinnä hyvä veli -verkostoja sekä muunlaista miesten suosimista. Tosin holhoaminenkin nousi vielä vuonna 2016 kotimaiseen julkiseen keskusteluun, kun äärioikeistolaiset katupartiot väittivät turvaavansa naisrauhaa ja suojelevansa omia naisiaan ulkopuolisten miesten uhalta.
Patriarkaatti-käsitteen palauttamista aktiiviseen käyttöön ehdottaa kansainvälisen politiikan feministisen tutkimuksen yksi ensimmäisistä tienraivaajista Cynthia Enloe uudessa kirjassaan The Big Push: Exposing and Challenging the Persistence of Patriarchy.
Enloe on yksi kaikkien aikojen lempikirjoittajistani, hän kirjoittaa helposti ymmärrettävästi isoista ja monimutkaisista asioista. Hän ei väheksy maailman muuttamisen vaikeutta, mutta jättää kuitenkin aina tilaa toivolle.
Enloe kuvaa patriarkaattia sekä sitkeänä ja pysyvänä että alati muuttuvaisena ilmiönä, joka voi sitä paremmin mitä vähemmän siitä puhutaan. Ensimmäinen askel patriarkaatin murskaamiseen on siis siitä puhuminen.
Käsiteitä tarvitaan, että maailmaa voidaan muuttaa. Käsitteet ovat kuin taskulamppuja, joilla voidaan valottaa ilmiötä, joka muuten jäisi huomaamatta. Asioita pitää nimetä, että niille voidaan tehdä jotakin. Esimerkiksi seksuaalista häirintää on varmasti aina ollut olemassa, mutta vasta kun se nimettiin, siihen pystyttiin puuttumaan. Nimeäminen ei kuitenkaan yksin riitä, sen jälkeen tarvitaan aktiivisia toimia.
Patriarkaatti perustuu Enloen mukaan sekä uskomuksiin että arvoihin, jotka vetoavat sekä miehiin että naisiin. Patriarkaatin perususkomuksia ovat esimerkiksi se, että sukupuoli on pysyvä ja syntymässä määritelty, miehet ja naiset ovat ”luonnostaan” erilaisia, miehet ovat rationaalisia ja naiset ovat emotionaalisia, ”ihmisrodut” ovat eriarvoisia, biologia määrittää perheen, biologinen ydinperhe on yhteiskunnan perusyksikkö ja että miesten tehtävä on suojella naisia.
Patriarkaatin perusarvoja puolestaan ovat muun muassa se, että järki on tunnetta arvokkaampi, perinteet ovat kaikki kaikessa, lojaalius perheelle on tärkeintä, miehisen johtajuuden ihannointi ja että naisten tärkeimpänä roolina yhteiskunnassa on ennen kaikkea äitiys.
Naisia voidaan patriarkaatissa nostaa jalustalle ihailtaviksi ja kehua nimenomaan naisellisista ominaisuuksistaan. Yksi merkki patriarkaatin sitkeästä olemassaolosta nyky-Suomessa on, että naisista ei puhuta julkisuudessa vaikkapa johtajina, urheilijoina, elokuvaohjaajina ilman, että perhe tai äitiys nostetaan esiin. Naiset ovat olemassa vain suhteessa muihin, eivät yksilöinä.
Patriarkaatin ydin kaikessa yksinkertaisuudessaan on tietynlaisen maskuliinisuuden nostaminen ylitse muiden ja kaiken feminiiniseksi mielletyn väheksyminen. Esimerkiksi se, että miehiä voidaan haukkua neidittelemällä perustuu juuri tähän patriarkaatin arvoasetelmaan.
Kun patriarkaattia ajatellaan menneen maailman käsitteenä, helposti unohtuu myös se, kuinka paljon työtä on vaadittu sen murskaamiseksi viimeisen sadan vuoden aikana. Ei patriarkaattia ole purettu lainsäädännöstä huvin vuoksi tai vahingossa, se on vaatinut pitkäjänteistä feminististä poliittista työtä ja taistelua.
Enloe muistuttaa kirjoissaan kerta toisensa jälkeen, että feministin tärkein työkalu on uteliaisuus. Uteliaisuus vaatii jatkuvaa valppautta ja muiden kokemusten kuuntelemista sekä huomion kiinnittämistä siihen, miten erilaisten ihmisten päivittäiset kokemukset maailmasta eroavat toisistaan.
Patriarkaattia voi pönkittää olemalla kiinnittämättä siihen mitään huomiota. Siten, että uteliaisuuden sijaan kuvittelee pystyvänsä omasta asemastaan määrittelemään myös toisten kokemukset.
Patriarkaatti saa voimansa hiljaisuudesta. Juuri siksi on tärkeää haastaa vallalla olevia puhetapoja vaikkapa naisjohtajista tai tuoda esiin kuinka laajalle levinnyt ilmiö seksuaalinen häirintä on meillä ja maailmalla. Kuten #metoo-kampanja on ansiokkaasti tehnyt.
Tulossa olevat presidentinvaalit ovat oiva tilaisuus tarkkailla uteliaana, miten naisehdokkaista puhutaan ja kirjoitetaan, millaiset asiat ylipäätään nousevat keskusteluun ja keillä nähdään olevan auktoriteettia kommentoida ja arvioida vaalitenttien menestystä. Onko setämiehillä kommentoinnin monopoli vai pääsevätkö muutkin ääneen?
uutiskirje 
