Elokuvateatterista astelee hiljaisena ulos reilusti keski-iän ohittanut ihmisjoukko. Niin vankasti elokuva ottaa aina katsojan haltuunsa, että vie aikansa palata sen otteesta takaisin arkeen. Tällä kertaa hiljaisuudessa on kuitenkin tavanomaista hartaampi sävy. Nyt ei oltu ”viihteellä”, vaan myöhäisessä muistotilaisuudessa. Elokuva on tietysti Timo Koivusalon Olavi Virta.
Toista oli vuonna 1972, jolloin lehdet ohittivat nopeasti laulajan poismenon. Näkyvin muistokirjoitus julkaistiin Kansan Uutisissa. Sen oli laatinut Peter von Bagh, joka oli ennen sitä tehnyt televisiolle Virrasta dokumenttielokuvan. Raihnas 57-vuotias tangokuningas nautti siinä Pispalan asunnossaan ensimmäistä ja viimeistä erää taiteilijaeläkkeestään, jonka olivat hänelle järjestäneet toimittaja Stig Framåt, säveltäjä Toivo Kärki ja alan tutkija Pekka Gronow.
Koivusalon elokuva sai arvostelijoilta hailean vastaanoton. Odotetusti, sillä ohjaaja ei ole tunnetusti heidän makuunsa. Mutta niin vahvan myöhäisen muistotilaisuuden luonteen jo vuosikausia suunnitteilla ollut elokuva ehti ympärilleen kerätä, että äksyimmätkin kriitikot laskivat aseensa.
Ainoastaan Neuvostoliitossa oli luonnollista tehdä elokuvia vielä elossa olevasta merkkihenkilöstä, joka oli tietenkin Josif Stalin.
Niin tehdään tässäkin, mutta kiinnostavaa on silti pohtia tällaisten populaarimuusikoista kertovien elokuvien luonnetta. Pikku kärinää asiasta on jo totuttu kuulemaan ennen ensi-iltoja, mutta lopussa on aina hiljaisuus. Näin siis myös kevyemmän lehdistön puolella, jossa kustakin elokuvasta kerrotaan anteliaasti etukäteen, mutta viimeistään dvd-rundin myötä leffa unohtuu, ja alkaa uuden saman lajin elokuvan odotus.
Syklillä ei ole loppua
Tulossa tai tekeillä ovat jo elämäkerrat ainakin Kari Tapiosta ja Juice Leskisestä. Muista suunnitelmista ei ole vielä tietoa, mutta veikkaanpa ainakin Gösta Sundqvistista kertovan elokuvan siintävän useammankin tuottajan silmissä. Äskettäin radiossa esitetty, Peter Lindholmin ohjaama 20-osainen sarjakuunnelma Sundqvistista keräsi hurjan määrän kuulijoita.
Vuonna 1999 Timo Koivusalon Reino Helismaasta ja Tapio Rautavaarasta kertovalla Kulkurilla ja joutsenella alkanut, ja seuraavina vuosina Markku Pölösen Baddingillä ja Koivusalon Rentun ruusulla tiiviiseen tahtiin jatkuneella syklillä ei näytä loppua olevan. Tai ehkä suuntaus ehtyy viimeistään siihen, kun Unto Mononenkin saa oman elokuvallisen elämäkertansa.
Jonossa toki odottaa myös liuta yhä vielä elossa olevia populaarimusiikin tähtiä, sillä kuten muun muassa Remu Aaltosen kohdalla on jo nähty, genre ei ole rajoittunut vain edesmenneisiin suuruuksiin. ”Bio-taloutta tämäkin”, pääministeri Juha Sipilä saattaisi todeta.
Osuvasti myös ”bio-piceiksi” kutsuttuihin, kuuluisien henkilöiden elämäkertaelokuviin liittyy kuitenkin aivan omat, perustavaa laatua olevat ongelmansa, jotka tuntuvat olevan aikakaudesta riippumatta lähes samanlaisia. Kyse ei ole enää oikeastaan vain genrestä, vaan formaatista.
Yhtä vanha kuin elokuva itse
Lajityyppihän on lähes yhtä vanha kuin elokuva itse. Varhaisimpia esimerkkejä siitä ovat Georges Méliès’n Jeanne d’Arc (1900), Abel Gancen kuusituntinen Napoléon (1927), Cecil B. DeMillen Orleansin neitsyt (1916) ja D. W. Griffithin Judith of Bethulia (1914). Erityisesti 1930-luvulla nähtiin kokonainen tulva merkkihenkilöiden elämäkertoja. Tunnetuimpia niistä ovat Henrik VIII:n yksityiselämä (1933), Kuningatar Kristiina (1933), John Fordin Abraham Lincolnista kertova Kansan sankari (1939), Tohtori Louis Pasteur (1936) ja Émile Zolan elämä (1937).
Suomalainen elämäkertaelokuva keskittyi aluksi tuttuihin kansallisiin suurmiehiin sekä kirjallisuuden ja klassisen musiikin mestareihin. Elämäkerrat herättivät kuitenkin aluksi sivistyneistöpiireissä kovaa vastustusta, sillä elokuvaa pidettiin viihteenä sopimattomana kuvaamaan merkkihenkilöitä.
Laji löysi silti heti oman pysyvän painotuksensa, sillä jo ensimmäisissä Suomessa tehdyissä elämäkertaelokuvissa, kuten Fredrik Paciuksesta aiheensa saaneessa Ballaadissa (1944) ja oopperalaulaja Abraham Ojanperästä kertovassa elokuvassa Ruusu ja kulkuri (1948) kuultiin tietysti paljon musiikkia.
Elämäkertaelokuvia tutkineen Anneli Lehtisalon mukaan lajin piirissä tapahtui kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen iso muutos. Amerikkalaisissa elämäkertaelokuvissa vanha eliitti sai kilpailijakseen viihdyttäjät ja urheilijat. Myös meillä ”tuotannon idoleiksi” kutsuttujen rinnalle tulivat näin ”kulutuksen idolit”.
J. Alfred Tannerista Heimo Haittoon
Suomalaiset musiikkielämäkerrat kertoivat nyt lähes pelkästään populaarimusiikin tähdistä. J. Alfred Tannerista tehtiin elokuva Orpopojan valssi (1949) sekä siihen jatko-osa Tytön huivi (1951).
Aivan oma tapauksensa genren nykyistä menoa ajatellen olivat myös ”viulun ihmelapsesta” Heimo Haitosta kertovat elokuvat Pikku pelimanni (1939) ja Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi (1948), joissa viulisti esitti itseään. Hän soitti tietenkin klassista musiikkia, mutta samalla Haitto oli elämänvaiheiltaan ja -tavoiltaan kiistanlainen hahmo, joka ajautui välillä jopa kulkuriksi.
Ja ikään kuin täydennykseksi niille elokuville myös harmonikkamestari Viljo Vesterinen sai elokuvatarinan Säkkijärven polkka (1955). Ja vielä elokuvamme kriisivuosina 1960-luvun alussa tehtiin laulaja Mauno Kuusiston ”vapaamuotoiseksi” kutsuttu elämäkerta Kertokaa se hänelle (1961).
Hollywoodin suurten studioiden romahduksen jälkeen laji näytti sammahtaneen, ja niin kävi myös meillä ”Suomen Hollywoodiksi” kutsutun vanhan tuotantojärjestelmän alasajon myötä, mutta tänä päivänä genre siis elää jälleen. Viihde hakee aina niin herkeämättä uusia muotoja, että vanhakin palaa takaisin ikään kuin uutena.
Elämäkerrat herättivät kuitenkin aluksi sivistyneistöpiireissä kovaa vastustusta, sillä elokuvaa pidettiin viihteenä sopimattomana kuvaamaan merkkihenkilöitä.
Rikos ei myy
Kaupallisesti ajatellen tarjonta ja kysyntä vastaavat näissä elokuvissa kerrankin ihanteellisesti toisiaan. Siis jo etukäteen, sillä päinvastoin kuin usein kuvitellaan, viihteessä varmakaan ei ole aina varmaa. Esimerkiksi kohutuista rikostapauksista kertovat elokuvat ovat toistuvasti flopanneet, vaikka toisin voisi kuvitella. Juuri siitä syystä Markus Selin ei tule tuottamaan Jari Aarnion tapauksesta elokuvaa. Pekka Lehto toki teki jo, ja niin myös televisio, mutta kuvaavaa kyllä, hailealla menestyksellä.
Selitys on tietysti se, että yleisö on jo ehtinyt pahan kerran kyllääntyä aiheeseen. Muusikko-elämäkertojen kohdalla tilanne on kuitenkin toinen. Näihin tarinoihin halutaan palata yhä uudelleen samalla tavalla kuin musiikkiinkin.
Nyt jo edesmenneiden tähtien äärellä on myös kyse samanlaisesta surumielisestä ja usein huonolla omallatunnolla värittyneestä muistelosta kuin omien sukulaisten kohdalla. Tarinat ovat siinäkin aina enemmän tai vähemmän toistuvia, mutta juuri siinä niiden tarve ja tyydytys. Vielä keskuudessamme vaikuttavien tähtien elämänvaiheita taas käymme läpi samalla tavalla kuin tuttaviemme edesottamuksia. Tutkijat puhuvat tällaisessa yhteydessä ”parasosiaalisesta suhteesta”.
Levyjä siis kuunnellaan jatkuvasti, se kuuluu musiikin luonteeseen, mutta elokuva katsotaan näissä
tapauksissa yleensä vain yhden kerran. Niillä on kertakäyttötavaran luonne. Ja juuri siitä syystä elokuvat lopulta nopeasti myös katoavat kuin mustaan aukkoon. Siinä ne ovat rappeuttamassa koko suomalaista elokuvakulttuuria.
Draaman kaari toistuu
On myös mahdotonta ajatella, että Irwinistä, Baddingistä, Remusta, Cheekistä tai edes Olavi Virrasta tehtäisiin lähivuosina uutta näytelmäelokuvaa. Tai heistä vielä elävistä Heimo Haiton tyyliin peräti jatko-osia. Elokuvasäätiö heittäisi sellaiset suunnitelmat surutta biojätekoppaan, ja veikkaanpa, että yleisökin suhtautuisi uusiin versioihin kummastellen tai jopa vihamielisesti.
Selitys ei tietenkään piile henkilöhahmojen arvossa, vaan estetiikassa. Populaarimuusikkojen bio-picien tekijät ovat poikkeuksetta tyytyneet kertomaan sen jo valmiin tarinan lähes sellaisenaan, tai korkeintaan vaan pistämään aukkoihin fiktiivistä kittiä. Se ei ole suomalainen ilmiö, vaan tuttua myös monista viime vuosien amerikkalaisista bio-piceistä.
Tekijät ovat rakentaneet eräänlaisen näköiskäsikirjoituksen. Elämänvaiheista toisaalta karsitaan pois taloudellisista syistä olennaisia jaksoja, ja pikku tapahtumat taas saatetaan paisuttaa spektaakkelimaisiin mittoihin. Draaman kaarikin on yleensä aina samanlainen, ja juuri siinä se tulee aina korostaneeksi tapahtumien väistämättömyyttä. Painopisteeksi asettuu yleensä uran surkea loppu, jota myös paljon käytetty takauma-alku korostaa. Kuvatun hahmon ainutkertaisuus sammuu kerronnan sovinnaisuuden alle.
Tekijöiden vilpittömyyttä ei silti sovi epäillä, sillä koko elokuvalajin syvin ongelma on sittenkin luonteeltaan ontologinen. On ensinnäkin outoa katsoa elämäkertaelokuvaa vielä hengissä olevasta kuulusta henkilöstä. Siitä ovat esimerkkejä juuri Remusta, Apulannasta ja Cheekistä kertovat elokuvat.
Legenda jo eläessään?
Mestarikriitikko Andrẻ Bazin kiinnitti aikoinaan huomiota siihen, miten ainoastaan Neuvostoliitossa oli luonnollista tehdä elokuvia vielä elossa olevasta merkkihenkilöstä, joka oli tietenkin Josif Stalin. Lännessä sellaista visusti kaihdettiin, ainoa poikkeus oli Hollywood, jossa tuotettiin samoihin aikoihin paljon elokuvia elävistä kuuluisista urheilijoista, näyttelijöistä, laulajista ja muusikoista. Edellytyksenä oli se, että historia oli hahmon kohdalla tavallaan pysähtynyt, ja hänestä oli tullut tosiaan ”legenda”, ”myytti” tai ”tähti”.
En nyt lähtisi Remua, Toni Wirtasta tai Cheekiä ihan Staliniin vertaamaan, mutta tähtiä he meikäläisessä mittakaavassa toki ovat. Ja kas, Remun ja Cheekin kohdalla pätee myös Bazinin huomio historian päättymisestä.
Siitä kuitenkin seuraa toinen probleema, ja se liittyy näyttelijään. Eli vaikka kuvattava henkilö on kuollut, syntyy aina väistämättä kiusallista tai pahimmillaan kökköä kitkaa näyttelijän ja roolin välille. Näin siksi, koska henkilö on meille niin tuttu lukemattomista valokuvista, uutiskatsauksista tai myöhemmin televisiosta, ettei edes loistokas näyttelijä roolista kunnialla selviä. Jeesuksen kohdalla ongelma ei ole ollut niin suuri, mutta kuten jo niin monta kertaa on nähty ja tullaan vielä monta kertaa näkemään, Elvis on jo perin hankala tapaus. Yleensä luontevasti tyypittelyyn perustuvassa teatterissa ei samaan törmätä, ja vielä vähemmän kirjallisuudessa.
Liiankin näköinen
Niin omalaatuinen taidemuoto elokuva on, että mitä näköisempi näyttelijä on, sitä tarkemmin me kiinnitämme katseemme eroavuuksiin. Tai mitä parempi tai kuuluisampi hän on, sitä enemmän huomio kääntyy näyttelijään itseensä. Se oli jo ongelmana aikoinaan Paul Munilla, joka näytteli suvereenisti muun muassa Louis Pasteuria ja Émile Zolaa. Tänä päivänä voi eittämättä puhua samasta vaikkapa Meryl Streepin kohdalla. Taide muuttuu tällaisissa tapauksissa helposti vain suoritukseksi.
Näyttelijän valinnassa voidaan ajautua myös monenlaisiin muihin kiistakysymyksiin. Amerikkalaista John Waynea ei pidetty sopivana näyttelemään Tsingis Khania Valloittajassa (1956). Egyptissä ei ihastuttu siitä, että afro-amerikkalainen Louis Gossett Jr. esitti Anwar Sadatia television minisarjassa (1982), eikä Puerto Ricosta kotoisin oleva newyorkilainen Jennifer Lopez kelvannut monien mielestä meksikkolais-amerikkalaisen Selenan (1997) rooliin. Ja niin edelleen.
Stalinia näytteli aikoinaan viidessätoista elokuvassa Mikheil Gelovani.
”Esittäessään I.V. Stalinia tämän toiminnan eri vaiheissa, Gelovani ei tyydy pelkän näköisyyden tavoittamiseen”, kertoi vuoden 1952 neuvostotietosanakirja.
”Hän pyrkii välittämään johtajan viisauden, hänen erottamattoman yhteytensä kansaan, suuruuden ja yksinkertaisuuden, teräksisen vallankumouksellisen tahdon, poikkeuksellisen viehätysvoiman ja inhimillisyyden.”
Gelovani palkittiinkin näyttelijäsuorituksistaan neljällä Stalinin palkinnolla sekä Työn punaisen lipun kunniamerkillä. Vuonna 1950 hän sai Neuvostoliiton kansantaiteilijan arvonimen.
Reino Helismaata Olavi Virrassa sekä Kulkurissa ja joutsenessa näytelleelle Martti Suosalolle soisi niin ikään vastaavanlaisen kunnianosoituksen.
uutiskirje 
