Vuonna 1968 Robert Kennedy tuli siihen tulokseen, että USA:n voitto Vietnamissa oli luultavasti mahdoton saavuttaa ja kehotti etsimään rauhanomaista ratkaisua. Vuonna 1983 analyytikko Shahram Chubin kirjoitti että neuvostoliittolaiset Afganistanissa olivat sotkeutuneet sotaan jota ei voi voittaa. Nyt USA on liittolaisineen kurkkuaan myöden Afganistanin sodassa ja Suomi myös osaltaan.
Yhdysvallat pystyy ylivoimaisen sotakoneensa ansiosta voittamaan jokaisen taistelun Afganistan talibaneja vastaan. Mutta koko sodan Yhdysvallat häviää samalla tavalla kun Neuvostoliitto suurvaltana 20 vuotta sitten. Talibaneilla on yksi hyvin ratkaiseva etu puolellaan: aika. Heillä ei ole kiirettä mihinkään, kun taas Yhdysvalloille ja liittolaisille kymmenien tuhansien sotilaiden lähettäminen vieraaseen maahan tulee uskomattoman kalliiksi.
Ja miten sitten talibaneja vastaan oikein taistellaan, he kun halutessaan sulautuvat siviiliväestöön täysin. Vastustajan on oltava varuillaan koko ajan ja se taas syö hermot pidemmän päälle.
On myös vaikeaa ymmärtää koko terrorismin vastaista sotaa ylipäätään. Eivät terroristit tappamalla lopu ja toisaalta he puolustavat omaa maataan hyökkääjiltä. Jos kymmenen talibania tapetaan, niin 20 jo odottaa heidän paikkaansa.
Erilainen näkemys kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä antaa talibaneille myös suuren edun taistelukentällä. Jos talibani siellä kaatuu pyhässä sodassa, hänestä tulee marttyyri onnellisten joukkoon paratiisissa. Talibanit taistelevat äärimmillään kuollakseen, kun ulkovaltojen sotilaat vain elääkseen.
Näin ollen talibaneja ei voi voittaa asein, ellei heitä sitten surmata viimeiseen mieheen. Tämä taas ei liene käytännössä mahdollista, kun taistelukentille tulee uusia talibaneja jatkuvasti lisää islamin peruskouluista, muualtakin kuin Afganistanista. Omituista, ettei tätä ole ymmärretty niissä kansallisen liittoutuman maissa, joiden hallitukset ovat värväämässä lisää sotaväkeä Afganistanin taistelukentille talibaneja nujertamaan.
Afgaanisoturit ovat aina taistelleet kansansa vapaaksi miehitysvallasta. Viimeksi siis Neuvostoliiton vuonna 1989, sitä ennen Britannian siirtomaahallinnosta 1919 ja seuraavaksi USA liittolaisineen joutuu tunnustamaan, ettei Afganistanin islamisteja voi siellä asevoimin voittaa.
Afganistanin operaatiolla oli kenties alussa toimiva oikeutus, mutta pitkittyessään ja hallinnon korruptoituessa yhä enemmän, tämä oikeus on käytetty loppuun. Länsi on sitoutunut puolustamaan huonoa hallintoa, mutta jo historiakin on karvaasti osoittanut, ettei tekohengitetyn huonon hallinnon ylläpitäminen yleensä ole järkevää.
Suomen kannalta tilanne on siksikin ikävä, ettei meillä ole sanansijaa tilanteen ratkaisemiseen. Voimme pienellä joukollamme olla mukana toivoen jotain ratkaisua, tai sitten voimme vetäytyä koko operaatiosta. Ja miksi Suomen kannattaisi uhrata miehiään Afganistanissa? Joskus vain on aika myöntää tappio ja pelastaa se mikä pelastettavissa on.
Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, etten kannata talibanivaltaa vähääkään, enkä pidä sitä mitenkään oikeudenmukaisena. Mutta todellisuuden toteaminen lienee hyväksyttävää?
lehti 