Keihäänheittäjä Marjaana Heikkinen: Pahin vamma on asennevamma

Ennen haastattelua Marjaana Heikkinen on tehnyt herättelytreenin ja hakenut räjähtävyyttä keihäiden painoisilla heittopalloilla.

– Glamour on treenaamisesta aika kaukana. Hirmu tylsäähän se on. Se on 90-prosenttisesti itkua ja hammasten kiristystä, keihäänheittäjä naurahtaa.

Heikkinen valmistautui vielä vähän aikaa sitten Tokion paralympialaisiin. Hänet valittiin joulukuussa maajoukkueeseen ensimmäisten viiden joukossa Dubain MM-kisojen hopeamitalin jälkeen. Nyt tilanne on toinen olympialaisten siirryttyä vuodella eteenpäin.

– Se oli nähtävissä jo monta viikkoa sitten. Mielessäni oli kysymys, siirtyvätkö ne vuodella vai kahdella. Tämä ei kuitenkaan estä työtäni urheilijana. Olisi ollut eri tilanne, jos olisin ollut päättämässä uraani.

Heikkinen on suhtautunut koronatilanteeseen rauhallisesti jättäen tunteet taka-alalle. Hän on riskiryhmäläisenä pyrkinyt noudattamaan annettuja ohjeita mahdollisimman tarkasti. Sinänsä koronakriisi ei ole muuttanut juuri hänen arkeaan. Hän ei käy kaupassa tai marketeissa ja on kotikaranteenissa. Keihään korvaa nyt heittopallot, puoliso vastaa pääosin lihashuollosta.

– Eihän tällaista tilannetta olisi toivonut kenellekään, se yllätti rajuudessaan. Otan faktat faktoina. Jokaisen kannattaa nyt hakea oma henkinen turvansa, mistä ikinä sen löytääkin, Heikkinän pohtii.

Heikkisen puoliso on eläkkeellä oleva lääkäri ja pitää yksityisvastaanottoa. Huolena on, jos hän joutuu lääkäreiden työvelvoitteen takia työskentelemään koronaviruspotilaiden parissa. Se olisi huomattava riski myös Heikkisen kannalta.

Elämän pahimmissa paikoissa

Heikkinen vammautui niskaleikkauskomplikaation seurauksena vuonna 2008.

– Ennen leikkausta olin toiveikas. Ajattelin terveysmurheiden olevan vihdoinkin ohi. Oloni oli rauhallinen. Luotin täysin henkilökuntaan ja ajattelin kyseessä olevan rutiinileikkaus.

Toisin kävi. Heikkinen sai selkäydinvamman jälkeen opetella kaiken syömisestä ja pukemisesta alkaen. Heikkinen oli vähällä päätyä terveyskeskuksen vuodeosastolle. Onneksi neurologi kannusti hakeutumaan silloiseen kuntoutuskeskus Neuroniin.

– Oli tosi lähellä, etten tässä istuisi. Olin jo suunnitellut oman itsemurhani, Heikkinen vakavoituu.

Moniammatillisessa kuntoutuksessa Heikkinen sai kokea olevansa se, josta oikeasti välitetään.

– En ollut todellakaan helppo potilas ja kuntoutuja. Hoitajaidentiteetin omaavana avun vastaanottaminen on minulle äärettömän vaikeaa.

Hän oli kuitenkin nähnyt kutsumusammatissaan diakoniatyössä ihmisiä ”elämän pahimmissa paikoissa”. Se vaikutti selviytymiseen silloin ja vaikuttaa nyt. Myös ajatus omasta pojasta pelasti. Heikkinen ei halunnut jättää hänelle mallia, jossa vammautuneen elämä ei olisi elämisen arvoista.

Toisen ihmisen kohtaamisen merkitys on korostunut oman vammautumisen myötä. Se korostuu myös koronatilanteessa. Yhteyttä voi pitää vaikkapa videopuheluin tai netin kautta.

– Kun ihmiset eivät ajattelisi ensimmäisenä vammaa tai sairautta. Kun he uskaltaisivat nähdä ihmisen, joka on sama ihminen, mutta entistä pienempi, hauras sillä hetkellä ja aistii torjutuksi tulemisen erityisen herkästi.

Välipitämättömyys surettaa

Jo lapsena Marjaana Heikkinen kiinnostui yhteiskunnallisista asioista. Myös huippu-urheilussa on hänen mukaansa kyse niistä.

– Tällä mitalimäärällä yksikään vammaton huippu-urheilija ei ole ollut taloudellisesti näin tiukoilla.

”Kunpa ihmiset eivät ajattelisi ensimmäisenä vammaa tai sairautta.”

Myöskään yleinen asenneilmasto vammautuneita kohtaan ei saa Heikkiseltä kiitosta. Hänen kuulemansa kommentit ”on ihan hirveää, että Suomen mitalit ovat teidän para-urheilijoiden varassa Tokiossa” ja ”voit olla para-urheilija, mutta et koskaan huippu-urheilija” kertovat omaa kieltään.

– Suomalaisten perusmentaliteetti ei ole kovin imarteleva. Pitää olla nuori, kaunis ja terve. Tähän törmään melkein viikoittain. Ei vain urheilupiireissä vaan koko yhteiskunnassa. Pahin vamma on asennevamma. Toisen ihmisen elämän arvostaminen ei näy.

Heikkinen on surullinen välinpitämättömyydestä ja itsekkyydestä koronakriisin aikana. Koronabileisiin osallistuminen ja Lappiin sekä mökeille matkustaminen eivät tue yhteistä etua.

– Ihmiset eivät uskalla kohdata omaa kuolemanpelkoaan. Se tulee niin lähelle. Näkymätön vihollinen on pelottava. Sota-aikoina ollut tahto yhteisen hyvän eteen näyttää nyt joiltakin puuttuvan.

Extremeä ja toivoa

Extreme kuvaa Heikkisen suhdetta omaan itseensä ja urheiluun. Hän on vasenkätinen ja opetteli heittämään keihästä oikealla kädellä. Hän pyrkii aina rikkomaan aiemman ennätyksensä.

Heikkinen kokee olonsa toisinaan vieraaksi vammaisena syntyneiden paraurheilijoiden seurassa, koska hänellä on kokemus terveen elämästä yli neljänkymmenen vuoden ajalta.

Kansainvälisissä parakisoissa hän on törmännyt elämäntarinoihin miinaan kävelemisestä tai vammautumisesta sodassa. Ne koskettavat ja tuovat näkökulmaa myös tähän hetkeen.

– Pitää katsoa peiliin aika ajoin, olenko oikeasti tätä mieltä, onko omassa asenteessani ja ihmisenä kasvamisessani korjaamisen varaa. Kasvu ei toivottavasti lopu koskaan. Minulla on lapsenomainen kiinnostus, mitä jokainen päivä tuo tullessaan.

Ilon ja toivon ylläpitäminen ovat nyt Heikkisestä kaikkein tärkeintä. Siksi hän ei seuraakaan jokaista koronauutista. Keihäänheittäjä peräänkuuluttaa ihmisiltä toimia itselle ja toisille parhaaksi.

– Se kaikki, mitä tapahtuu, voi tapahtua myös minulle. Tämä on yhteinen juttu, josta yhdessä selviämme. Toivon, että ihmiset jaksaisivat suhtautua tähän kaikesta huolimatta positiivisin ja levollisin mielin suunnaten ajatuksensa koronakriisin jälkeiseen aikaan, Marjaana Heikkinen rohkaisee.