Yhteiskunta on moninaisten vaikutusyhteyksien kompleksinen kokonaisuus. Sen hahmottaminen on kansalaisille, päättäjille ja tutkijoille yhä tukalampaa. Ongelmien korjaaminen yksittäisratkaisuilla saattaa lisätä häiriöitä ja hankaluuksia kokonaisuuden tasolla. Ongelmista on tullut pirullisia.
Erityisesti koronan kaltaiset yllätykset synnyttävät pirullisia ongelmia. Työryhmät, neuvonpidot, strategiat ja toimenpideohjelmat selättivät perinteisiä kesyjä ongelmia, mutta pirullisia ongelmia totunnaiset menettelytavat eivät ratkaise.
Ehkäpä nykyisiä ministeriöitä ei enää tarvita
Korona-aika on paljastanut, että pirullisten ongelmien käsittely edellyttää esimerkiksi valtion keskushallinnossa syvällekäyviä muutoksia. On luovuttava perinteisistä hallintorajoista ja muodostettava monialaisia valmistelu- ja päätöksentekofoorumeita. Ehkäpä nykyisiä ministeriöitä ei enää tarvita. Niiden aika kuluu liiaksi reviirinvartiointiin ja omaan hallinnonalan tehtävien yhteiskunnan kokonaisedusta piittaamattomaan varjeluun. Seurauksia ovat esimerkiksi vastuiden pallottelu, palvelujen liiallinen keskittäminen ja kansalaisten arjen heikkeneminen.
Hallitusohjelmat on kirjoitettava tavoitelähtöisiksi ja määriteltävä kunkin ministerin vastuualueet niiden mukaan. Hallintomenettelyt joustaisivat eikä tehtäisi nykyisenkaltaisesti, kun ministerien moninaistuvat tehtävät tungetaan väkisin menneen ajan ministeriöiden rakenteisiin. Valtiovarainministeriön kamreerilogiikka sanelee liiaksi päätöksentekoa.
Kohtaamattomien monologien maa
Pirullisia ongelmia sikiää myös suomalaisten kykenemättömyydestä käydä dialogia. Suomi on toisiaan kohtaamattomien monologien maa. Ivallisuus, suuriluuloisuus ja kapea-alaisuus ovat suomalaisen keskustelun pyhä kolminaisuus. Erilaiset näkemykset eivät rikasta toisiaan, jokaisella on oma malka silmässä, oivallukset jäävät tekemättä. Sanomisen sisältöä tärkeämpää on kuka sanoo.
Valtakunnan mediat julkaisevat tämän tästä tiedonkeruuyrityksillä teetettyjä kansalaiskyselyjä. Kysymyksenasettelut ovat yksinkertaistettuja ja vastausvaihtoehdot tarkoitushakuisia. Tieteellisyyden kriteerit täyttyvät vajavaisesti. Tyypillistä on myös kevytgallupien reipas ylitulkinta. Pienetkin siirtymät puoluekannatusmittauksissa uutisoidaan sensaatioina.Kevytgallupit ovat klikkijournalismin uutteria renkejä ja syvähenkisen keskustelun sumentajia. Niiden pintavaahto ei tavoita pirullisten ongelmien syvävirtoja. Yhtä avuttomia ovat ekonomistien abstraktit numeroleikit.
Kunnanosahallinto toimivaltaiseksi osaksi demokratiaa
Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestäminen siirtyy aikanaan pois kunnilta. Kunnille jää kuitenkin tärkeitä tehtäviä: kaavoitus, koulutus, hyvinvoinnin edellytyksistä huolehtiminen, kestävän kehityksen periaatteiden vaaliminen. Perinteinen edustuksellinen demokratia ei uusissa, korona-ajan jälkeisissä kunnissa riitä, vaan sitä täydentämään tarvitaan suoran kansalaisvaikuttamisen tapoja, laajennettua demokratiaa. Sitä kutsutaan deliberatiiviseksi eli keskustelevaksi demokratiaksi.
Uuden kuntademokratian tärkeä osatekijä on toimivaltainen kunnanosahallinto. Sen aluejako perustuu kansalaisten tarpeisiin. Todellinen kunnanosademokratia edellyttää alueperustaista budjetointia sekä tarkkaa pohdintaa kunnan keskitetysti ja hajautetusti hoidettavista tehtävistä. Kunnanvaltuusto pystyy päättämään kunnan toimivaltaan kuuluvan aluedemokratian sisällöstä ja toteuttamisesta. Näennäisen toimivallan alue-elimiä ei kuitenkaan kannata perustaa.
Uuden demokratian vakavasti ottavassa kunnassa päätetään, missä asioissa kansalaisraateja sekä muita kuntalaisten ja asiantuntijoiden yhteistyöfoorumeita tarvitaan. Kansalaislähtöiset pohdinnat voivat liittyä kunnanosiin, mutta yhtä hyvin voidaan käsitellä yleisempiä asioita, esimerkiksi kaavoituksen periaatteita koko kunnassa. On tärkeää päättää tavoista, joilla kansalaisfoorumien esitykset otetaan osaksi päätöksenteon valmistelua. Tähän on toistaiseksi kiinnitetty riittämättömästi huomiota.
Sosiaalinen media hyödynnettävä kuntien kehittämisessä
Kunnanvaltuustojen on huolehdittava riittävistä resursseista, jotta sosiaalisen median varteenotettavat näkemykset kyetään siivilöimään ja valmistelemaan konkreettisiksi esityksiksi. Toistaiseksi sosiaalisen median monipuolinen käyttö kuntien kehittämisessä on vähäistä. Päätöksentekijät ja kansalaiset käyttävät sitä yksisuuntaiseen viestintään. Sosiaalisen median eri kanavat eivät linkity. Vuoropuhelun kulttuuri on kehittymätöntä. Uuden demokratian digiloikka on vasta ponnistusvaiheessa.
Takertuminen kunnan perinteiseen hallintomalliin johtaa kehitysavausten kaventumiseen, kansalaisten lisääntyvään vieraantumiseen paikallisesta päätöksenteosta sekä äänestysinnon hiipumiseen. Jokaisessa kunnassa on laadittava oma kansalaiskunnan perussopimus. Sen keskeinen periaate on, että uusi kunta on asukkaidensa muodostama yhteisö, jossa edustuksellinen demokratia ja todelliseen vaikuttamiseen perustuva suora demokratia täydentävät ja vahvistavat toisiaan.
Jokaisessa kunnassa on laadittava oma kansalaiskunnan perussopimus.
Kansalaiskuntia tarvitaan paikallisyhteisöjen elinvoiman turvaamiseksi. Keskeisiä elinvoiman tekijöitä ovat kansalaisten hyvää elämää ja yritysten kilpailukykyä palveleva infrastruktuuri, maantieteellisiin lähtökohtiin sovitetut suunnitteluratkaisut, liikenneyhteydet, joustavasti saavutettavat arjen palvelut, luonnon monimuotoisuus sekä kansalaisia, perinteistä hallintoa ja yrityksiä lähentävä, aitoon vuoropuheluun perustuva päätöksenteko.
Läheisyyden ekonomiaa vahvistettava
Elinvoiman tärkeä periaate on läheisyyden ekonomia. Se korostaa yhdyskuntien eheyttä ja arkielämän sujuvuuden huomioon ottamista yhteiskunnallisen päätöksenteon lähtökohtana. Läheisyyden ekonomian luonnehtimissa paikallisyhteisöissä asunnot, työpaikat ja palvelut ovat joustavasti saavutettavissa.
Läheisyyden ekonomia liittyy maantieteelliseen oikeudenmukaisuuteen. Sitä ei saavuteta mekaanisella yhdenvertaisuusperiaatteella, jossa ajatellaan… “samalla tavoin Hangosta Utsjoelle”. Oikeudenmukaisuus saavutetaan paikallisyhteisöjen asukkaiden ja yritysten tarpeista lähtevällä eriyttämisellä. Läheisyyden ekonomian vahvistaminen olkoon korona-ajan jälkeisen päätöksenteon keskeinen periaate, toivon maantieteen perusta.
Maamme aluekehityskeskustelua ovat hallinneet toimeksiantajiensa suurkaupunkiunelmia myötäilevät konsultit. Hokemat kaupungistumisen vääjäämättömyydestä, pienten ja keskisuurten keskusten sekä maaseudun näkymien toivottomuudesta eivät jatkossa voi olla kehittämispolitiikan lähtökohtia. Uusi menestys edellyttää laajempaa katsantoa, jonka lähtökohdaksi tarvitaan maamme monipuolisen maantieteen tunnistava mahdollisuuksien tietopohja.
Ehdotan, että Suomen Akatemia käynnistää monitieteisen tutkimusohjelman, jossa tunnistetaan samanaikaisesti erilaisten maantieteellisten ympäristöjemme vahvuudet ja mahdollisuudet. Samalla pääministeri nimittää aluekehityksen seurantaryhmän. Sen jäseniksi kutsutaan monipuolinen joukko tutkijoita ja muita asiantuntijoita. Tällä tavoin syntyy faktoihin perustuva lähtökohta päätöksentekijöiden linjauksille ja rahoituspäätöksille. Saatetaan huomata, että uudet menestystarinat voivat tulla todeksi hyvinkin yllättävissä paikoissa.
Kirjoittaja on aluetieteen emeritusprofessori Vaasan yliopistosta.
lehti 