Johanna Hartikainen kirjoittaa
Johanna Hartikainen on siinä harvinaisen onnellisessa asemassa, että tienaa käsikirjoittamisella leipänsä.
Käsikirjoittanut hän on vuodesta 1994, ensin Radio Mafiassa, sittemmin muun muassa Iltalypsyä yli 100 jaksoa ja monenlaista tuotantoyhtiö Production Houselle. Tällä hetkellä Hartikainen kirjoittaa päätoimisesti Kotikatua ja kehittelee siinä sivussa omia ideoitaan.
Viimeksi yhdessä ohjaaja Johanna Vuoksenmaan kanssa. Naiset palasivat juuri viikon mittaiselta kirjoituslomalta Lapista. Tekstiä syntyi ja hauskaakin oli.
– Käytiin Luostolla baarissa.
Yhdessä kirjoittaminen ei Hartikaiselle ole ongelma, sillä hän ei ole mustasukkainen teksteistään.
– Päinvastoin. Musta on ihana antaa käsikirjoitus eteenpäin, osaaviin käsiin. Ja nähdä kuinka se muuttuu toiseksi teokseksi, eläväksi.
Lapin reissun hedelmiä sopii odottaa innolla, sillä sama parivaljakko on sekä kriitikoiden että yleisön rakastamien sarjojen Tahdon asia, Harvoin tarjolla ja Onni von Sopanen, takana.
Nuoren lesken
tarina
Ensi maanantaina TV1:n Kotikatsomo esittää ensimmäisen osan Hartikaisen kirjoittamasta draamasta Ylikävely. Sekin Vuoksenmaan ohjaama.
Kepeää irrottelua Tahdon asian tyyliin ei ole luvassa. Tarinakaan ei ole siitä tavallisimmasta päästä.
– Nuoren lesken tarina, se että on alaikäisiä lapsia, yhteiset rahat, yhteinen yritys, pyöri mulla pitkään mielessä, Johanna Hartikainen kertoo käsikirjoituksen synnystä.
– Mieheni Pekka Uotila teki dokumentin nuorista leskistä muutamia vuosia sitten ja ystäväpiirissäkin oli aikoinaan tällainen tapaus, joka kosketti kovasti.
Leskeksi jäävä Eija Halmila (Pirjo Lonka) joutuu surutyön ja syyllisyyden tunteen lisäksi selvittelemään monimutkaisiksi osoittautuvia raha- ja yritysasioita.
– Taloushelvetti, tiivistää Hartikainen.
– Ei kukaan osaa sellaiseen valmistautua. Miettiä, onko yhteinen pankkitili järkevä ja kuka on edunsaaja missäkin vakuutuksessa.
– Ihmisten tulevaisuudensuunnitelmissa kukaan ei eroa eikä kukaan kuole.
Syyllisyys
tärkein teema
Ylikävelyssä Haimilat elävät pienyrittäjäperheen elämää, jossa Eija kokee joutuvansa kantamaan suurimman vastuun lapsista ja arjesta. Perhe-elämä takkuilee eikä seksikään ei suju.
Vihapäissään Eija kirjoittaa yöllä kirjeen, jonka sisältöä hän joutuu myöhemmin raskaasti katumaan, kun Juha ei palaa Tallinnan-matkaltaan.
– Oletan että syyllisyys on kaikille tuttu tunne. Totta kai välillä elämä on pelkkää iloa ja itseluottamusta, mutta syyllisyys on koko ajan jossain taustalla.
– Syyllisyys kumpuaa varmasti jo ihan varhaisista vuosista.
– Jos nyt ateistina voin käyttää käsitettä perisynti, niin jotain sen kaltaista siinä on. Kasvamme yhteisön jäseniksi ja koemme olevamme velvollisia tekemään tiettyjä asioita. Ja kun kaikkeen ei pysty, tulee riittämättömyyden ja syyllisyyden tunne.
Johanna Hartikaisen mielestä syyllisyys voi olla hyväkin tunne, jos se ajaa ihmisiä tekemään oikeita asioita.
Toisaalta syyllisyydentuntoa voi käyttää raskaasti toista ihmistä vastaan. Hartikaisen teksteissä esiintyvät toistuvasti erilaiset hengelliset tai henkiset lahkot.
– Ihmisen manipulointi on samaan aikaan mielenkiintoista ja kauheaa. Siinä vedotaan juuri siihen syyllisyyteen. Syyllisyydentuntoa kantava ihminen on helppo saada uskomaan, että ihmisarvo pitää ostaa.
Laiminlyödyt
lapset
Yksi Hartikaisen käsikirjoituksissa toistuva teema ovat lapset, jotka jäävät heitteille, kun aikuiset käyttäytyvät kuin kakarat. Lapsia ei pahoinpidellä fyysisesti, mutta karua heidän kohtelunsa on.
– Kaikki mitä aikuiset tekevät lapsille tahtomattaan; ne nousevat omasta elämästäni. Käsikirjoituksiin ne päätyvät hyvin paljon liioiteltuina.
– Sitä tuntee, että omilla valinnoillaan, kuuntelemattomuudellaan ja väsymyksellään hylkää lapsen.
Tämä lienee inhottavan tuttua kaikissa lapsiperheissä. Lapsi kysyy jotain, mutta häntä ei huomioida tai sitten ärähdellään. Kävellään yli, katsotaan ohi ja suljetaan korvat. Aina on liian kiire, mukamas.
Harvoin tarjolla -sarjassa Ella Urpolaa esitti Hartikaisen oma tytär Anna-Leena Uotila. Pieni tyttö tempoili kahden tulen, isän ja äidin, välissä. Molemmat omilla tavoillaan ihan pihalla omassa elämässään.
Sitä oli äidin, sen oikean, välillä vaikea katsoa.
Hauskat
hautajaiset
Vakavista aiheista ja kimuranteista ihmissuhteista huolimatta Johanna Hartikaisen tekstejä yhdistää huumori.
– Se vaan tulee tekstiin, orgaanisena osana. Se liittyy minun elämänkatsomukseeni jollain lailla, on minulle luonnollinen tapa käsitellä asioita.
Huumori ei Hartikaiselle ole pakotie todellisuudesta, päinvastoin. Jos nauru on kielletty ja surusta tehdään pyhä, ei silloin olla hänen mukaansa yhtään sen paremmin todellisuudessa kiinni.
– Murheen syvään alhoon heittäytymälläkin voi paeta. Siinä mennään oman tuskan taakse piiloon. Itseä ja koko elämää.
Jopa hautajaisista Hartikainen saa hauskat. Ei kokonaan, vaan niin että huumori korostaa tilanteen loputonta surullisuutta.
Nauru ja itku kulkevat rinnakkain ja molemmat tavoittavat katsojan. Osuvat ja uppoavat.
– Huumori voi olla myös ajatuksia liikkeelle paneva voima. Jos joutuu miettimään, että mille minä oikeastaan nauran ja kenelle. Tai kun nauraminen hävettää.
Henkilökohtaisia
haaveita
Johanna Hartikainen teki vuosia töitä kotona. Nyt hän nauttii kirjoittamisesta omalla työhuoneella. Sinne, Kallion rouhean elämän äärelle kiva lähteä ”täältä kyläidyllistä”, hän viittaa kotikaupunginosaansa Toukolaan.
Hartikaisen mielessä pyörii paljon työhön liittyviä haaveita ja ideoita, aiheita hän näkee ympärillään koko ajan. Nyt työn alla on käsikirjoitus, jonka aihe on ”hyvin poliittinen”.
– Se liittyy ihmisoikeuksiin ja tietynlaisten oikeuksien priorisointiin. Kyse on hitaasti ja salakavalasti arjessa nousevasta fasismista, joka tuntuu nyt vahvalta.
Vaikka aihe olisi kuinka suuri, kirjoittajan on lähtökohtana on aina yksilö. Näin muuttuu henkilökohtainen poliittiseksi, myös televisiossa.
On Hartikaisella myös yksi henkilökohtainen päiväunelma.
– Lapsellinen keski-ikäisen haave, että saisi joskus olla vaikka puoli vuotta jossain itsekseen kirjoittamassa. Ilman mitään arkirutiineja. Ei tarttis tehdä ruokaa, söisi voileivän, kun on nälkä.
– Saisi vaan kirjoittaa, juosta ehkä välillä. Ja sitten taas kirjoittaa.
Näin puhuu käsikirjoittaja Johanna Hartikainen. Kolmen lapsen äiti Hartikainen kiirehtii lisäämään, että elämä on itse asiassa tosi mallillaan nyt. Lapsetkin jo aika isoja.
Syyllisyys. Ei siitä pääse.
uutiskirje 