Arvaan, että sosialidemokraatteja harmittaa. Viime kesänä maailman luultiin jatkavan mallillaan ja siinä tuoksinassa oli mukavaa ”uudistua” sillä helpoimmalla tavalla, valitsemalla melko kokematon, mutta nuorehko nainen uudeksi puoluejohtajaksi.
Veikkaan, että jos yleismaailmallisesta taantumasta olisi viime talvena tai edes alkukesällä ollut vähänkään hajua, niin SDP:n puheenjohtajan nimi nyt olisi Eero Heinäluoma. Ay-taustainen, monessa liemessä koeteltu iso miehenjörrikkä olisi nyt kovaa valuuttaa, kun maailmankirjat ovat sekaisin.
Ei pidä pillastua. Kyse ei ole mies vastaan nainen -asetelmasta, vaan siitä, että suurimmassa oppositiopuolueessa johtajuus on hukassa. Viime kesänä puheenjohtajaksi valittu Jutta Urpilainen ei ole johtajuutta oikeastaan kadottanut, koska hänellä ei sitä missään vaiheessa ole ollutkaan. Vuodenvaihteen verkkosukat olivat olematon juttu sen rinnalla, että Urpilainen on koko puolen vuoden puheenjohtajuuskautensa ollut kuin eksynyt lapsi synkässä metsässä.
Oppositiojohtaja ei ole tullut tunnetuksi poliittisilla näkemyksillä, aloitteilla eikä uskottavalla vaihtoehdolla hallituksen politiikalle. Hän on tullut tunnetuksi tekotomeruudella, haluaisin kiittää kaikkia - ja me sosialidemokraatit –hokemilla sekä katoamistempuillaan. Kesällä Jutta Urpilaisen olisi pitänyt ottaa paikkansa suuren puolueen johtajana, mutta hän hävisi viikoiksi lomalle.
Nyt vuodenvaihteessa ilma oli täynnä lomautusuutisia ja yleistä epävarmuutta, mutta suurimman oppositiopuolueen johtaja on taas kadonnut lomalle. SDP:ssä linjaa vetävät entinen malli ja entinen pettäjäpiispa.
Eilisen Helsingin Sanomien mukaan Eero Heinäluoma saatetaan nostaa helmikuun alussa SDP:n eduskuntaryhmän uudeksi puheenjohtajaksi. Tämä takaisi hyväksi tv-keskustelijaksi osoittautuneelle Heinäluomalle paluun päivänpolitiikan eturiviin ja SDP:lle mahdollisuuden uuteen alkuun oppositiopolitiikassa. Eihän se kovin uskottavaa ole ollut, kun nykyinen hallitus on harjoittanut aivan samanlaista politiikkaa kuin edelliset, mutta SDP:n mielestä kansaa jaetaan kahtia vasta nyt ja vasta nyt eriarvoisuus kasvaa.
Nyt ei oikein muuta osata sanoa kuin että väärin elvytetty.
Tosin Eero Heinäluomakin toi valtiovarainministerinä eduskuntaan budjetin, jossa sen sanottiin suoraan lisäävän köyhien määrää tuhansilla.
Niitä verkkosukkia en laskisi piirun vertaa Jutta Urpilaisen synniksi. Kyllä leikkimielellä on sijansa politiikassakin, sanovat tiukkapipot mitä tahansa.
Vuodenvaihde on uutistoiminnassa eräänlainen miniheinäkuu. Mitään ei tapahdu, mutta sivut ja lähetysminuutit on pakko saada täyteen.
Tällaisten kolumnipalstojen täyttäjät pelastivat Jutta Urpilaisen sukat ja Sauli Niinistön häät.
Olihan siinä jotain symboliikkaa nähtävissä.
Vasemmistolainen yritys pieneksi glamouriksi sai aikaan marmatusta ja paheksuntaa.
Oikeistovoimien avioliitto taas vahvisti tunnelmaa, että kokoomukselta onnistuu ihan kaikki. Sillä aikaa, kun päivänpolitiikasta vastaavat kokoomuslaiset pitivät joululomaa, varasi kuningas Niinistö nuoren morsiamensa kanssa shown ja julkisuuden puolueelleen. Eikä kukaan napise niinistöläiselle glamourille.
En ollut paikalla, mutta kuulemma ennen taistolaisilla oli parhaat bileet. Kokoomus on nekin vienyt.
Mutta mistä johtuu, että juuri poliitikko- ja kulttuuripiireissä on tyypillistä, että 50-60-vuotias mies aloittaa avioruljanssin alusta oman lapsensa ikäisen naisen kanssa? Ja miksi juuri koskaan ei käy toisin päin?
Ja jos kävisi, niin miten siihen suhtauduttaisiin? Millaisia olisivat otsikot, jos kuvitteellinen puhemies Riitta Vuolukainen (60) olisi päätynyt avioliiton satamaan kuvitteellisen Kimi Tuovion (29) kanssa? Toivottavasti yhtä ihastuneita uudesta onnesta.
uutiskirje 