Alma-Median Helsingin toimituksen käsikirja julki:
Alpo Rusi: Vasemmalta ohi – Kamppailu Suomen ulkopoliittisesta johtajuudesta rautaesiripun varjossa 1945 – 1990. Gummerus 2007, sivuja 572.
Suurlähettiläs Alpo Rusi on viime vuosina tullut tunnetuksi oikeudenkäynneistään, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella liittyneet siihen, että suojelupoliisi alkoi vuonna 2002 epäillä Rusia vakoilusta Itä-Saksan Stasin ulkomaantiedustelun HVA:n hyväksi.
Itse asiassa Supo epäili myös sitä, että lupaavana kykynä Alpo Rusi olisi siirretty HVA:lta Neuvostoliiton KGB:n hyödynnettäväksi. Tämä selviää esitutkintapöytäkirjasta.
Syytettä törkeästä vakoilusta Alpo Rusia vastaan ei kuitenkaan nostettu, Päätös tästä tehtiin perusteella ”ei näyttöä”. Alpon veli Jukka Rusi tunnusti toimittaneensa asiakirjoja sekä HVA:lle että KGB:lle, mutta hänetkin jätettiin syytettä vaille. Peruste oli sama kuin veljelläkin eli ”ei näyttöä”.
Uudessa kirjassaan Alpo Rusi toteaa moneen otteeseen veljensä olleen sekä HVA:n että KGB:n kontakti, omalla kohdallaan hän sanoo Supon erehtyneen ja tämän johtaneen elämänsä ”avainkokemukseen”.
Rikoksen kaltainen,
salattu teko…
Tässä yhteydessä eli heti kirjansa ensimmäisellä sivulla Alpo Rusi vertaakin itseään presidentti Urho Kekkoseen, jolla oli hänen mukaansa myös vastaava ”avainkokemus”. Rusi määrittelee ”avainkokemuksen” mielenkiintoisella tavalla sellaiseksi joka:
”…jäsentää maailmankuvaamme ja parhaimmillaan luo ihanteita ja kehittää arvoja. Mutta kyse voi olla myös traumasta tai suoranaisesta rikoksen kaltaisesta, mutta salatusta teosta, joka ei jätä tekijäänsä koskaan rauhaan.”
Kekkosen ”avainkokemukseksi” Rusi nimeää punaisten teloitusten johtamisen 17-vuotiaana. Rusin vastaava tuli jo mainittua: joutuminen epäillyksi vakoilusta. Kirjan ensimmäisessä lauseessa hän tunnustaa:
”Tämän kirjan tausta on henkilökohtainen” ja jatkaa vielä: ”…tutkija heijastelee työssään aina myös omia intressejään”.
Skuuppailun
aarrearkku
Mutta tämäkään ei vielä selitä miksi Rusi on kasannut vaativan työnsä lomassa lähes 600 sivuisen tutkimuksen, jonka sivumäärästä huomattava osa on vielä ns. leipätekstiäkin pienemmällä painettuja viitteitä. Kirjaa tuhdintavat toki myös turhat toistot.
On syytä muistaa, että rimpuilustaan Supon kynsissä Rusi on tukijansa Olli Rehnin kanssa kirjoittanut jo yhden kirjan (Kylmä tasavalta, WSOY 2003) ja kymmeniä lehtiartikkeleja.
Rusin uuden kirjankin aineisto on hyödynnetty jo ennen teoksen julkaisemista; Vasemmalta ohi näyttää toimineen jo koko viime kesän Alma-Median Helsingin toimituksen eräänlaisena käsikirjana, josta uutisköyhimpinäkin päivinä on voitu ammentaa skuupilta näyttävän jutun ainekset.
Erikoisasiantuntija
Jukka Seppinen
Vasemmalta ohi -kirjassaan Rusi käy vuosikymmenet läpi lainaamalla hyvin paljon muiden kirjoittajien näkemyksiä. Peruskuvioonsa sopivia lainauksia etsiessään Rusi tulee nostaneeksi erikoisasiantuntijakseen tohtori Jukka Seppisen, joka on tullut tunnetuksi kirjojensa saamasta murskaavasta kritiikistä.
”Seppinen pitää toteen osoitettuna…”, Rusi kirjoittaa vähän väliä ja siteeraa perään auktoriteettiään. Jonkun kerran Rusi tosin syyttää Seppistä vääristä johtopäätöksistä.
Sopivin välein Rusi lainaa CIA:n aikoinaan salaisia katsauksia ikään kuin objektiivisenä ja kiistattomana arviona maailman menosta. Rusin usko tiedusteluorganisaatioihin tuntuu muutoinkin vankalta. Hän esimerkiksi on varma siitä, että Kalevi Kivistö on jossakin tilaisuudessa sanonut juuri niin kuin HVA:n papereihinsa kirjannut.
Kirjan pääkonnaksi Kivistö ei kuitenkaan pääse, vaan se on itseoikeutetusti Kalevi Sorsa, jonka johdolla ”SDP oli liukunut kepusta, ja myös Kekkosesta, vasemmalta ohi…” Ja kaapannut näin Stasin ja KGB:n avulla Suomen ulkopoliittisen johtajuuden.
Lopulta – talvella 1988 – SDP menee Rusin mukaan vasemmalta ohi jopa SKP:sta – ainakin suhteissa DDR:n johtavaan puolueeseen SED:iin. Rusin mielestä sosialidemokraatit heitettiin ulos SDP:stä.
Holkerista
Koivistoon
Rusi löytää konnia, jotka lavertelivat kaiken HVA:lle ja KGB:lle, aina kommunisteista kokoomukseen saakka. Esimerkiksi Harri Holkerin hän leimaa ”KGB:n korkean tason kontaktiksi”. Kansanedustaja Jaakko Laakson päälle hän sovittelee Stasin agentti Mantel XV/4068/76 manttelia.
Presidentti Mauno Koivistokin kuuluu suurimpien roistojen riviin: ”Tämän kirjan välittämän informaation perusteella Koivisto on saattanut antaa hyväksynnän maanpetokselliselle toiminnalle; kyse on myös siitä, onko suojelupoliisi 1980-luvulla suojellut poliittisin perustein laajamittaista vakoilua.”
Vain hieman kärjistäen voi sanoa Rusin olevan sitä mieltä, että Suomen johtavissa piireissä ei maailman menosta ymmärretty yhtään mitään vuosina 1945 – 1990. Kirjansa lopulla Rusi vaatii tietysti supon kassakaappien avaamista, jotta koko kansa pääsisi ihmettelemään legendaarista Tiitisen listaa ja muita jänniä ilmiantoja.
Runsailla viitteillä Rusi hakee tietysti kirjalleen uskottavuutta, mutta kun katsoo tarkemmin niin huomaa, että nootit on useimmiten niputettu pitkiksi rimpsuiksi, jotka viittaat laajoihin tekstiosuuksiin. Tiedon tai väitteen täsmällistä lähdettä ei pysty päättelemään.
Kosyginin
sukellusvene
Kirjaansa kirjoittaessaan Alpo Rusi on hurahtanut niin syvälle vakoilumaailman syövereihin, että hän pistää pääministeri Aleksei Kosyginin saapumaan Suomeen sukellusveneellä, kun hän tuli lepyttämään Tshekkoslovakian miehityksestä suivaantunutta presidentti Kekkosta.
Sukellusvene olisi tietysti sopinut paljon paremmin konspiratiiviseen toimintaa kuin 145 metrinen Kashin -luokan pinta-alus Slavnija, jolla Kosygin todellisuudessa tuli Hiittisten vesille.
Yhtä asiantuntevasti kuin Kosyginin sukellusvenettä Rusi käsittelee vuonna 1985 Inarinjärveen pudonnutta harjoitusmaalina käytettyä neuvostoliittolaista risteilyohjusta. Ikivanha SS-N-3 syöksyi jään läpi järveen.
Vakoilu- ja sotilasekspertti Alpo Rusi syyttää Suomea tapahtuman vähättelystä:
”Olisihan ohjus voinut lentää vaikka hotelli Pohjanhoviin Rovaniemelle asti.”
Ei olisi: Jäämereltä Juliet -luokan sukellusveneestä laukaistun ohjuksen polttoaine loppui sen tullessa Suomen ilmatilaan.
uutiskirje 
