Tuula-Liina Varis
On käynyt ilmi, että iso osa Suomen koululaisista ei enää tunne tavallisimpiakaan kasvi- ja puulajeja. Mäntyä ei eroteta kuusesta eikä haapaa pihlajasta, ei voikukkaa leskenlehdestä. Eikä tietämättömyys – voi kauhistus sentään – koske vain koululaisia vaan myös heidän opettajiaan, eritoten tietysti kaupungeissa.
Jo aiemmin on todettu, että myös eläinten tuntemus on heikolla tolalla. Televisioon liimautunut suomalaislapsi tuntee paremmin tiikerit ja leijonat ja tappajahait kuin lehmät, lampaat, kanat tai vuohet. On väitetty, että kaupunkilaisnuorten eläinaktivismikin pohjaa siihen rakkauteen, mitä he tuntevat pehmoeläimiään kohtaan. Voi olla perää. Ehkä juuri siksi mieluummin pelastetaan pehmoisia ja pörröisiä kettuja kauheilta turkistarhoilta kuin esimerkiksi kaljuiksi kannibaaleiksi rääkättyjä kanoja häkkikanaloista. Sikojen kovasta kohtalosta tai eläinrääkkäyksen luontoisesta teuraskarjankuljetuksesta en ole nuorison huomannut kovin äänekkäästi huolta kantavan. Pikkuötököitä ei urbaanin ihmisen mielestä saisi olla olemassakaan, ja olen omin silmin nähnyt helsinkiläispenskan käyvän Raid-pullo aseenaan pöytäliinalle lehahtaneen perhosen kimppuun.
Heikko luonnontuntemus ei ole mikään pikkujuttu, keveästi sivuutettava urbanisoitumisilmiö, josta sopii ehkä vähän ylpeilläkin jossain Helsingin seudulla. Luonnontuntemus on sitä välttämätöntä perussivistystä, jota tarvitaan ekologista kohtalonkysymyksistä tietoisen maailmankatsomuksen rakentamiseen. Ihmiskunnan tulevaisuutta ei ratkaista tietokoneitse vaan sen tietämyksen ja ymmärryksen pohjalta, mikä ihmisillä on luonnosta ja sen lainalaisuuksista.
Tietämystä ja ymmärrystä taas ei voi syntyä sellaiseen, mihin ei ole mitään suhdetta. Luontosuhteeksi ei riitä kierrätysideologian omaksuminen, niin hyvä asia kuin se tietysti onkin.
Jo päiväkoti-ikäisiä tutustutetaan tietokoneisiin, mutta tutustutetaanko heitä päiväkodin pihalla kasvavaan voikukkaan ja ratamoon, kerrotaanko, mikä tehtävä kastemadolla tai hyttysellä on luonnon kiertokulussa? Tietävätkö päiväkodin aikuiset sitä itsekään?
Vielä vähän aikaa sitten meikäläisessä mediassa naureskeltiin japanilaisturisteille, jotka eivät uskaltaneet mennä vuokramökkinsä lähimetsään. Nyt kasvatamme metsäfoobikkoja omasta takaa lietsomalla karhu- ja susipelkoa ja muuta petovihaa. Tottuneet marjastajat ja sienestäjätkin ovat alkaneet ihmetellä, uskaltaako metsään mennä muuten kuin kalkattava lehmänkello kaulassa. Metsämme, joissa ei voi juuri kilometriä pitempään kävellä törmäämättä hakkuuaukkoon, istutustaimikkoon tai metsäautotiehen, ovatkin mukamas pelottavia aarnioita täynnä viattoman ihmispolon tuhoa suunnittelevia myrkyllisiä kasveja ja aggressiivisia eläimiä punkista lähtien.
Minun sukupolveni oli vielä pakko kerätä kasveja kaikkina kesinä keskikoulussa eli vaiheessa, joka vastaa nykyisen peruskoulun ala-asteen ylimpiä luokkia ja yläastetta. Kaikkiaan muistaakseni kasveja piti neljänä kesänä kerätä 120 kappaletta. Ne piti kaivaa maasta juurineen, levittää sanomalehtipaperille ja kuivata erityisessä kasviprässissä. Ennen kuivaamista ne piti värikuvakasvion avulla tunnistaa ja monimutkaisen systeemin mukaan määritellä. Prässätyt kasvit kiinnitettiin pikkuruisilla liimapaperisuikaleilla erityiselle jäykälle kasvipaperille, ja arkin alakulmaan liimattiin lappu, johon merkittiin kasvin laji- ja muut tiedot.
Kaikki oli pikkutarkasti määrätty, jopa se, miltä laidalta nimilappu liimattiin paperiarkin kulmaan. Opettajan piti nimittäin kasvitentissä voida kätevästi kääntää nimilappu niin, ettei tentattava vahingossakaan pystynyt näkemään kasvin tietoja. Jokaisen piti osata oma kasvistonsa eli herbaarionsa ulkoa, myös kasvien tieteelliset nimet.
Että minä vihasin sitä kasvien keruuta!
Kamalinta oli, että tärkein keruuaika osui heti alkukesään loman alettua, sarojen ja heinien sitäkin aikaisemmaksi. Juuri kun vapaus koitti, kytkettiin pallo jalkaan! Eikun lähde juoksemaan pitkin pientareita ja ojanpohjia pikku lapiosi ja ämpärisi kanssa! Tehtävää ei voinut unohtaa, sillä vanhemmat muistuttivat siitä alinomaa. Jokos kasvit on kerätty? Montakos kasvia sulla jo on?
Vintin uumenissa oli äidin yli 30 vuotta vanha herbaario. Pihistelin siitä kasveja, irrotin ne kellastuneesta paperista ja liimasin uudelle pohjalle. Mutta opettajaa ei petetty, kiinni jäin niin kuin siitäkin, että olin kerännyt heiniä ja saroja elokuussa, hätäpäissäni vähän ennen koulun alkua, kun toukokuun lopussa olisi pitänyt.
Kasvitentti pidettiin sitten jokaiselle yksityisesti oman herbaarion pohjalta. Opettajan kanssa sulkeuduttiin ikkunattomaan karttavarastoon ja kokonainen tunti siellä oli hikoiltava. Osasin oman kasvistoni kukat ja korret niin hyvin ulkoa latinalaisia nimiä myöten, että sain kasvitentistä kiitettävän, mutta kokoelmani oli niin surkea, että opettaja pelkästään myönnytyksenä teoriatiedoilleni soi sille juuri ja juuri välttävän numeron. Muistan hänen ihmetelleen, miten on mahdollista, että tietoni ja käytännön taitoni voivat olla niin huutavassa ristiriidassa keskenään.
Nyt tietysti pitää kasvien keruusta niin kuin niin monesta muustakin lapsuudessa orjuudeksi ja vääryydeksi koetusta asiasta sanoa: Hyvä kun pakotettiin.
Vaikka en enää osaa määrittää kasveja klassisen systeemin mukaan enkä enää muista, minkälainen lehti on puikea, minkälainen vastapuikea, jotain on jäänyt mieleen. Ennen kaikkea tuolta muinoiselta pohjalta on vanhoilla päivillä virinnyt innostus opiskella ainakin mökin ympäristön floraa ja faunaa.
Koskaan ei ole liian vanha kokemaan luonnosta jotain täysin ennen kokematonta ja ällistyttävää. Yhtenä aamuna huomasin tuvassa seinän vieressä nokimustan noin sammakon kokoisen otuksen. En saanut selvää, mikä se oikein oli. Se liikehti vähän, ojenteli raajojaan, mutta ei pyrkinyt pakoon. Päättelin, että se on jotenkin vammautunut. ”Mikäs otus sinä olet?” tiedustelin ystävällisesti, mutta ei se vastannut. Hain harjan ja rikkalapion, lakaisin elukan varovasti sihveliin ja kannoin ulos mustikkavarvikkoon. Vasta silloin tajusin, että eläin oli lepakko. Elämäni päivänä en ollut semmoista nähnyt kuin nopeasti kiitävänä varjona öisen ikkunan takana.
Seuraavana iltana rupesi nurkasta ikkunaverhon takaa kuulumaan outoa tiksuttavaa ääntä. Onko tuo kivitasku? mies ihmetteli. Ei ollut, se oli lepakko, joka pyrähti verhon toiselle puolelle ja jäi siihen roikkumaan. Mies sai napatuksi sen lippalakkiin, ja ulos luontoon joutui sekin. Kieltämättä verhossa roikkuva musta lepakko on vähemmän viehättävä näky kuin esimerkiksi verholle lehahtanut perhonen, mutta vihaa, pelkoa tai inhoa otusparka ei herättänyt. Ennemminkin sääliä, kun se oli eksynyt väärään kyökkiin, jossa sillä ei ollut mitään elinmahdollisuuksia.
Arvoitukseksi jäi, mistä lepakot olivat tupaamme päätyneet.
Kouluissamme huolehditaan hyvin siitä, että lapset ajoissa tulevat tutuksi tietokonemaailman kanssa ja oppivat käyttämään internetiä. Pelätään, että ihmiset, joille tietokoneen avaama virtuaalimaailma jää vieraaksi, putoavat ajan rattailta ja syrjäytyvät yhteiskunnasta. Siksi tietokonetaidot pitää opettaa peruskoulussa, jossa kokonaiset ikäluokat ovat tavoitettavissa.
Koneet ovat koneita, helposti haltuun otettavissa. Tekniikka on ihmisen tekoa ja ihmisen hallittavissa.
Mutta on olemassa todellinen maailma, joka ei ole ihmisen hallittavissa. Se maailma ihmisen on ennen kaikkea opittava tuntemaan, tietämään, mitä muuta elämää kuin ihmisen elämää se sisältää. Mitkä ovat ne todellisen maailman ja elämän lait, joiden alainen ihminenkin on ja joita hän ei millään teknologialla kykene muuksi muuttamaan. On pelottavaa, että samalla, kun ekologiset kysymykset ovat kasvaneet ihmiskunnan olemassaolon kohtalonkysymyksiksi, tietämys luonnosta vähenee nuorissa ikäluokissa ja suhde siihen ohenee teoreettiseksi.
Jotta maailman voisi pelastaa, se pitää oppia tuntemaan. Voi aloittaa vähästä. Vaikka voikukasta.
uutiskirje 