Neuvostomiehitykseen varautuminen muuttui sisäpoliittiseksi taisteluksi
Julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 21.8. 2009
Daniele Ganser: Naton salaiset armeijat. Suomentanut Lauri Itäkannas. Like ja Suomen Rauhanpuolustajat, Pystykorvakirja 2009 (alkuteos ilmestynyt 2005). 416 sivua.
Salaiset armeijat perustettiin alkujaan rintaman takaista vastarintaa varten Neuvostoliiton mahdollisen hyökkäyksen varalle. Niin sanotut stay behind -organisaatiot olisivat organisoineet paikallisia vastarintaliikkeitä, sabotoineet räjähtein vihollisen huoltoreittejä ja tuotantolaitoksia sekä raportoineet tilanteiden kehittymisestä toiselle puolelle rintamaa. Miehityksen varalta kätkettiin aseita, räjähteitä, viestintälaitteita ja muita tarvikkeita metsiin, niityille ja maanalaisiin bunkkereihin eri puolille Länsi-Eurooppaa.
Taustalla olivat kokemukset toisesta maailmansodasta, jossa tällaiseen vastarintaan valmistautuminen oli ollut monissa Saksan miehittämissä maissa puutteellista. Toisaalta mallia otettiin saksalaisten vastarintaorganisaatioista, jollaisia he perustivat useissa maissa vetäytyessään sodan lopulla.
Naton salainen verkosto ei kuitenkaan tyytynyt vain odottelemaan Neuvostoliiton hyökkäystä, jota ei koskaan tullut, vaan ryhtyi monissa maissa käymään salaista sotaa kotimaista vasemmistoa vastaan.
Vyyhti alkoi purkautua, kun italialaisen tutkintatuomarin tutkimusten seurauksena pääministeri Giulio Andreotti joutui elokuussa 1990 vahvistamaan, että Italiassa ja muissa Länsi-Euroopan maissa oli ollut salaisia armeijoita. Muualtakin tihkui tietoja verkoston toimista, ja asiasta kehkeytyi Länsi-Euroopan laajuinen skandaali, joka kuitenkin jäi Persianlahden kriisin varjoon.
Selvitykset ovat edenneet hitaasti. Nato ja tiedustelupalvelut salaavat aiheeseen liittyviä asiakirjoja – sikäli kuin niitä edes on säilytetty –, ja poliitikkojen halu selvityksiin on ollut vaihtelevaa. Sveitsiläisen Baselin yliopiston historiantutkijan Daniele Ganserin Naton salaiset armeijat kuuluu perinpohjaisimpiin aiheesta tehtyihin tutkimuksiin.
Ganserkin kertoo törmäänneensä Natossa täydelliseen vaikenemisen ja kiistämisen muuriin lähteitä hakiessaan.
Muuta lähdeaineistoa on kuitenkin melko runsaasti. Italian ja Belgian senaatit ovat tehneet merkittävät tutkimusraportit, asiakirjoja on vuotanut julkisuuteen ja muutamat toiminnassa mukana olleet ovat antaneet haastatteluja.
Parlamenttien
ulottumattomissa
Salaisia armeijoita kutsuttiin italiankielisellä nimellä Gladio, joka merkitsee miekkaa. Niillä oli myös muita maakohtaisia peitenimiä.
Armeijoita koordinoi Naton epätavanomaisen sodankäynnin osasto. Koordinointikomiteat ACC ja CPC (Liittoutuneiden salainen komitea ja Salainen suunnittelukomitea) oli perustettu Naton Euroopan-joukkojen ylipäällikön päätöksellä, ja ne olivat suoraan yhteydessä Naton päämajaan. Ganserin siteeraamien lähteiden mukaan myös Naton liittosopimukseen ja eri maiden liittymissopimuksiin sisältyi salaisia lisäosia, jotka koskivat maanalaista kommunismin vastaista taistelua.
Kansallisesti armeijat toimivat kunkin maan salaisten palvelujen johdolla, mutta läheisessä yhteistyössä Yhdysvaltain ja Iso-Britannian tiedustelupalvelujen CIA:n ja MI6:n kanssa.
Salaisiin armeijoihin valittiin huolellisesti seuloen luotettavimpia antikommunisteja oikeistososiaalidemokraateista ja maltillisista porvareista äärioikeistolaisiin terroristeihin ja entisiin natseihin.
Toiminta oli niin salaista, että siitä eivät tienneet edes ne parlamenttien valiokunnat, joiden tehtävänä oli salaisten palvelujen valvominen. Hallituksissakin tietoa saivat korkeintaan tarkkaan valikoidut henkilöt. Esimerkiksi Hollannissa tietoa kerrotaan annetun vain hyvin harvoille ministeriöiden kansliapäälliköille, ministerit kun vaihtuivat liian tiuhaan.
Samoin Naton koordinointikomiteat, joissa istui lähinnä salaisten palvelujen edustajia, olivat käytännössä kontrollin ulottumattomissa.
Ei olekaan ihme, että alkujaan ymmärrettäviin lähtökohtiin perustunut hanke riistäytyi hallinnasta ja sai piirteitä, joita ei olisi voitu demokraattisessa prosessissa hyväksyä.
Väkivallan uhalla
hallitusta vastaan
Erityisesti Italian itsenäisyys ja demokratia oli hyvin rajoitettua. Yhdysvallat ja CIA pitivät tarkasti huolen siitä, että laajaa kannatusta nauttinut kommunistipuolue ei nousisi hallitukseen. Yhteistyökumppaneina olivat Italian oma salainen palvelu (SIFAR) Gladio-armeijoineen, oikeistolaiset terroristit sekä mafia.
Huolena eivät olleet vain kommunistit, vaan myös sosialistinen puolue PSI. Vuonna 1963 PSI sai vasemmiston vaalivoiton jälkeen ensimmäisen kerran ministerinsalkkuja konservatiivipuolueen (DCI) vasenta siipiä edustaneen Aldo Moron hallituksessa.
Yhdysvaltojen silloinen presidentti John F. Kennedy oli suorastaan ilahtunut ja edeltäjistään poiketen salli Italian siirtymisen vasemmalle. Mutta myöhemmin samana vuonna Kennedy murhattiin, ja viisi kuukautta myöhemmin CIA aloitti Piano Soloksi kutsutun oikeistovallankaappauksen yhdessä SIFARin, Gladio-armeijan ja karabinieerien kanssa.
Gladio-joukot tekivät pommi-iskun DCI:n puoluetoimistoon sekä muutaman sanomalehden toimitukseen ja panivat ne vasemmiston syyksi. Kun tämä ei riittänyt horjuttamaan hallitusta, salaiset sotilaat etenivät Roomaan ja olivat valmiina miehittämään muun muassa hallituksen kanslian, radio- ja tv-keskukset ja vasemmiston puoluetoimistot sekä tuhoamaan vasemmistoa lähellä olevien lehtien painokoneet. Samaan aikaan Nato pelotteli hallitusta suurella sotaharjoituksellaan Rooman lähistöllä.
Kaappausuhan edessä sosialistiministerien oli lähdettävä hallituksesta, ja PSI nimitti heidän tilalleen kaikkein maltillisimmat edustajansa.
Muutamaa vuotta myöhemmin rikostutkijat halusivat kuulustella tuolloisista tapahtumista Gladion komentajaa Renzo Roccaa. Hän suostui yhteistyöhön, mutta päivää ennen kuulustelua hänet löydettiin asunnostaan pistoolilla päähän ammuttuna.
Tämä on ollut Ganserin kertoman valossa tyypillinen kuvio: juuri kun tutkimuksissa ollaan etenemässä, avainhenkilö yllättäen kuolee tai aineisto katoaa.
Terroria väärän
lipun alla
Toista oikeistokaappausta oltiin toteuttamassa vuonna 1970, mutta se peruttiin ilmeisesti suuremman selkkauksen pelossa: Neuvostoliiton tiedustelu oli saanut siitä vihiä, ja Neuvostoliiton laivat risteilivät Välimerellä.
Italiaa 1970-80-luvuilla koetellut terroriaalto, joka virallisesti on pantu vasemmistolaisen terroristijärjestön Punaisten prikaatien nimiin, näyttäytyy Ganserin kirjassa samojen oikeistovoimien toimintana kuin vallankaappaushankkeet. Julkisille paikoille asetetuista pommeista syytettiin kommunisteja vasemmiston vaalimenestyksen heikentämiseksi. Tällainen metodi tunnetaan nimellä ”false flag” eli terroritekoina väärän lipun alla.
Muun muassa senaatin valiokunnan vahvan epäilyn mukaan myös pääministeri Aldo Moron murhan takana olivat CIA, Italian sotilastiedustelupalvelu ja Gladio-iskuryhmät. Moro kaapattiin maaliskuussa 1978, kun hän oli matkalla parlamenttitaloon esittelemään suunnitelmaansa kommunistien ottamisesta hallitukseen, ja murhattiin 55 päivän vankeuden jälkeen. Tästäkin syytettiin Punaisia prikaateja.
Kun senaatin valiokunta yritti 1990-luvulla käynnistää uudet tutkimukset, lähes kaikki murhaa koskevat tiedot olivat kadonneet sisäministeriön arkistosta.
Valtion kouluttamia
terroristeja
Kreikassa salainen armeija LOK käynnisti vuoden 1967 sotilasvallankaappauksen, joka perustui Naton kommunistisen kapinan varalta laatimaan Prometeus-suunnitelmaan.
Kaappausta oli edeltänyt useita pommi-iskuja, muun muassa attentaatti tilaisuuteen, jossa vasemmistolaiset ja oikeistolaiset juhlivat yhdessä 20 vuoden takaista voittoa saksalaismiehittäjistä. Eräs salaisen armeijan upseeri totesi myöhemmin: ”mehän olimme valtion kouluttamia terroristeja.”
Kaappauksen edellä Yhdysvaltojen presidentti Lyndon B. Johnson oli myös suoraan uhkaillut kreikkalaisia Kyprosta koskeneen kiistan yhteydessä: ”Jos teidän pääministerinne rupeaa puhumaan minulle demokratiasta, parlamentista ja perustuslaista, niin voi olla, ettei häntä, parlamenttia ja perustuslakia kohta ole.”
Turkissa salainen armeija Vastasissit oli mukana järjestämässä peräti kolmea onnistunutta sotilasvallankaappausta. Siellä salainen sota oli muutenkin erityisen aggressiivista maan strategisen sijainnin ja ”panturkkilaisen” ideologian vuoksi. Kidutus oli tavallista, tehtiin terrori-iskuja väärän lipun alla ja ammattiliittojen mielenosoitukseen järjestettiin verilöyly. Toiminta oli pitkälti CIA:n ohjailemaa ja rahoittamaa.
De Gaulle:
”Edesvastuutonta”
Ranskassa sosialistinen sisäministeri paljasti vuonna 1947 Plan Bleu (Sininen suunnitelma) -nimisen salaisen armeijan, joka täyttä vauhtia suunnitteli maahan vallankaappausta. Se lakkautettiin, mutta vastaava toiminta jatkui.
1958 osa Ranskan salaisista sotilaista aikoi syrjäyttää hallituksen, jonka ei katsottu riittävän voimakkaasti vastustavan Algerian itsenäistymispyrkimyksiä, ja tuoda kenraali Charles de Gaullen eläkkeeltä takaisin valtaan. Kaappaajat saivat tahtonsa läpi ennen kuin huolellisesti suunniteltu operaatio ehdittiin aloittaa: pääministeri erosi ja presidentti pyysi de Gaullea muodostamaan uuden hallituksen.
De Gaullekin ryhtyi kuitenkin yllättäen toteuttamaan ”algerialaisen Algerian” politiikkaa, ja kolme vuotta myöhemmin oli hänen vuoronsa joutua vallankaappausyrityksen kohteeksi. Epäonnistuneessa hankkeessa, jossa tavoiteltiin militantin antikommunistista ja autoritaarista hallitusta, oli mukana ainakin salaisten operaatioiden yksiköstä IIe chocista eronnut jyrkempi siipi OAS, mahdollisesti myös CIA sekä Pentagonin ja Naton salaisia sotilaita.
Algeriassa OAS:n vallankaappaus onnistui, kun neljä ranskalaista kenraalia kenraali Challen johdolla sai vallan. Salaiset sotilaat murhasivat ihmisiä Algeriassa, Ranskassa ja eri puolilla Eurooppaa sabotoidakseen Algerian rauhanprosessia. De Gaullekin joutui salamurhayrityksen kohteeksi. Rikoksiin puuttuminen oli vaikeaa, koska turvallisuuselimissä ja armeijassa sympatisoitiin ryhmittymää.
De Gaulle piti salaisten palvelujen vallankäyttöä ”edesvastuuttomana”. Luultavasti osittain juuri siksi hän irrotti Ranskan Naton sotilaskomennosta ja karkotti Naton koko organisaation salaisine agentteineen Ranskan maaperältä.
Sosialisti François Mitterandin noustua presidentiksi 1981 parlamentti asetti valiokunnan tutkimaan Ranskan salaisen armeijan toimia. Valiokunta totesi sen syyllistyneen väkivallantekoihin ja laittomuuksiin, ja se määrättiin lakkautettavaksi. Andreotti väitti sen edustajien kuitenkin osallistuneen Naton koordinointikomitean kokoukseen vielä 1990.
Poliittiset elimet eivät jälkeenpäin ole selvityttäneet Ranskan salaista sotaa. Tämä ei ole ihme, koska keskeisiä poliitikkoja oli siinä mukana: esimerkiksi myöhempi pääministeri ja presidentti Jacques Chirac oli 1970-luvulla salaisen SAC-armeijan johtaja.
Belgian murhat
yhä selvittämättä
Järkyttävimpiin terroritekoihin, jotka on yhdistetty Gladio-verkostoon, kuuluvat Belgian joukkomurhat vuosina 1982–1985. Erittäin ammattimaisesti suoritetuissa iskuissa ammuttiin ihmisiä summittaisesti, muun muassa supermarketin joulunalusvilinässä sarjatulella kaikkea mikä liikkui.
Belgian parlamentin asettama Gladio-tutkintavaliokunta ei pystynyt selvittämään tekojen Gladio-yhteyttä, koska Belgian vastarintaorganisaatiot kieltäytyivät luovuttamasta agenttiensa henkilötietoja tarkistuksia varten. Salaisen armeijan SDRA8:n johtaja, komentaja Bernard Legrand ei ymmärtänyt ollenkaan, ”miksi aiheesta pidetään tällaista meteliä”: ”[E]n voi uskoa, että joku voi olla niin kiinnostunut tällaisista asioista, kun maailmassa on isompiakin ongelmia.”
Oikeistoaktivisti Michel Libert on kertonut toimintaryhmänsä saaneen tehtäväksi selvittää supermarkettien turvajärjestelyjä. Tehtävä suoritettiin santarmien ja turvallisuuspalvelun suojeluksessa. Tietojen käyttötarkoitusta ei ryhmälle kerrottu.
Aktiviteettia Naton
ulkopuolellakin
Gladio toimi myös muualla kuin Naton jäsenmaissa. Sillä oli vahvat kytkökset oikeistodiktaattori Francisco Francon johtamaan Espanjaan, joka liittyi Natoon vasta myöhemmin. Gladion agentteja koulutettiin Espanjassa, ja maa tarjosi turvasataman muiden Länsi-Euroopan maiden oikeistoterroristeille.
On kuvaavaa, että Espanja ja myös Portugali olivat innostuneita osallistumaan Gladioon, vaikka maantieteellisen sijaintinsa vuoksi Neuvostoliiton miehitys tuskin oli niille kovin realistinen uhkakuva.
Puolueettomat Itävalta, Ruotsi ja Suomi olivat niin ikään ainakin epävirallisesti mukana. Suomea koskevan luvun Ganser on lisännyt teokseensa nyt ilmestynyttä suomennosta varten. Se perustuu lähinnä toimittaja Jukka Rislakin selvityksiin sekä CIA:n entisen johtajan William Colbyn kirjaan.
Suomen ensimmäinen stay behind -verkosto tuhottiin jo 1940-luvun lopulla kommunistisen sisäministerin Yrjö Leinon määräyksestä, mutta Washingtonissa ja Lontoossa ryhdyttiin pian virittelemään uutta. CIA otti yhteyttä suomessa asuviin amerikkalaisiin, joiden kautta luotiin kontakteja luotettaviin suomalaisiin kommunisminvastustajiin. Mukana oli Suomen armeijan upseereita ja muita korkeassa asemassa olevia henkilöitä. Suomen puolueettomuuspolitiikan vuoksi verkosto piti pitää erityisen salaisena, myös maan hallinnolta.
Suomessa verkosto ei sekaantunut veritekoihin, mutta täälläkään se ei tyytynyt pelkästään varautumaan sodanaikaiseen vastarintaan: se vakoili Suomen kansalaisia, jopa presidentti Urho Kekkosta, jonka se epäili pitävän yhteyttä KGB:hen. Myös Neuvostoliittoa koskevia tietoja kerättiin, luultavasti CIA:lle ja MI6:lle välitettäväksi.
Kekkonen tiesi maanalaisen armeijan olemassaolosta ja informoi siitä pääministerinä ollessaan presidentti J. K. Paasikiveä. Kekkonen pelkäsi verkoston toiminnan voivan vahingoittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteita.
Vastapainoa
Nato-hymistelylle
Tiedonsaannin hankaluudesta ja monista siitä johtuvista aukoista huolimatta Ganser on tehnyt vakuuttavan tutkimuksen.
Neuvostoliiton KGB:n ja DDR:n Stasin vehkeilyt ovat viimeisten 20 vuoden aikana tulleet mediassa tutuiksi. Ganserin tutkimuksesta käy selväksi, että likaista pengottavaa riittää entisen rautaesiripun länsipuolellakin.
Teoksesta saa aineksia myös vaikkapa suomalaiseen Nato-keskusteluun. Se tarjoaa asiallista vastapainoa Naton ja Yhdysvaltojen kritiikittömälle käsittelylle tutkimuksessa ja mediassa.
Vaikka Gladio onkin nyt historiaa, on turha kuvitella, että sotilasliittojen ja tiedustelupalvelujen toiminta olisi yhtäkkiä muuttunut viattomaksi. Ihmisiä hallitaan edelleen pelolla ja viholliskuvilla: kommunismin sorruttua sellaiseksi on nostettu islamilainen terrorismi. Jo nyt on vahvoja merkkejä siitä, että terrorismi olisi osittain synteettistä, esimerkiksi salaisten palvelujen tuottamaa.
Ganser peräänkuuluttaa ihmisten tajunnan muutosta pelon ja väkivallan kierteestä irtipääsemiseksi. Muutos vaatii tuekseen tietoa, myös kansainvälisen politiikan salaisimmista ja arkaluontoisimmista asioista.
Toivon mukaan sitä on tulossa lisää. Ganser on itse jatkamassa tutkimuksiaan ainakin Euroopan puolueettomien maiden Gladio-toiminnan parissa.
uutiskirje 
