Pintaa syvemmältä
Kun Kirgisian kapina kiihtyi viime viikolla, presidentti Kurmanbek Bakijev lensi pakoon Oshin kaupunkiin maan eteläosassa. Hän on sieltä päin kotoisin.
Osh ei kuitenkaan ole mikä tahansa provinssikaupunki, se sijaitsee Ferganan laakson reunalla ja on kautta aikojen ollut silkkitien keskeisiä solmukohtia ja karavaanien lepopaikka. Mannerheimkin aloitti aikoinaan ratsuretkensä Pekingiin tsaarin tiedustelijana juuri Oshista.
Viime vuosikymmeninä Osh on tunnettu varsinkin huumeiden salakuljetuksen etappipaikkana. En väitä että Bakijev olisi huumeiden kanssa tekemisissä, tämä ei kuitenkaan ole mitenkään poissuljettua.
Keski-Aasian tasavalloissa huumeiden salakuljetus on valtiokoneistojen valvonnan alaista.
Joitakin vuosia sitten osuin Oshiin, en niinkään huumeita etsien, vaan yrittäen selventää itselleni Keski-Aasian kuvioita. Tapasin International Crisis Groupin Keski-Aasia-projektin brittiläisen vetäjän David Lewisin ja sanoin ohimennen, että salakuljetuksen tuomaa vaurautta ei juuri huomaa Oshissa – mataline puutaloineen se toi mieleen vähän suuremman siperialaisen kylän. Lewis naurahti ja sanoi, että Oshiin kyllä on rakennettu komeita taloja, joita ei kuitenkaan aina näe korkeiden aitojen takaa, ”kuten tämäkin”.
Katsoin ympärilleni ja jouduin myöntämään: aika komean talon ICG oli vuokrannut käyttöönsä – en kysynyt paljonko he tiesivät vuokranantajan taustoista. Lewis kuitenkin kertoi, että esimerkiksi rajavartioston päälliköt keräävät ”tullimaksuina” huumeista kohtuullisen paljon rahaa, jolla sitten esimerkiksi rakennetaan taloja.
Äskeisessä jutussaan World Policy Journalissa Lewis, joka nykyään toimii tutkijana kotoisessa Englannissa, antaa lohduttoman kuvan Keski-Aasian huumeriippuvuudesta. Hän vertaa tilannetta Latinalaiseen Amerikkaan, jossa huumemarkkinoista taistellaan verisesti – yksinomaan Meksikon Ciudad Juárezissa Yhdysvaltain vastaisella rajalla huumekartellien välinen sota kokaiinimarkkinoista on vaatinut tuhansia kuolonuhreja.
Keski-Aasiassa ei esiinny mitään tällaista. Suurin osa maailman heroiinista salakuljetetaan tämän alueen kautta, mutta sitä ei juuri huomaa. Oshin kaduilla ei käydä reviiritaisteluja eikä huumetakavarikoita tapahdu kuin nimeksi.
Lewisin selitys on yksinkertainen: Keski-Aasian tasavalloissa huumeiden salakuljetus on valtiokoneistojen valvonnan alaista. Tadzhikistanissa käytiin tosin vuosina 1992–1997 verinen sisällissota luonnonvaroista, ja siinä ohessa myös huumereiteistä, mutta muuten tilanne on pysynyt varsin rauhallisena.
Turkmenistan on ollut maailman tiukimpia diktatuureja, ja siellä myös huumekauppa oli tiukimmin keskitetty. Maan öljytulot eivät riittäneet presidentti Saparmurad Nijazoville, jolla oli tarve pystyttää itsestään kultaisia patsaita ja lähettää kirjoittamansa Ruhnama-teos avaruuteen.
Maan keskuspankin entisen johtokunnan puheenjohtajan mukaan Nijazovin henkilökohtaiseen pankkiholviin oli varastoitu heroiinia miljoonien dollarien arvosta. Toisten tietojen mukaan heroiinivarastoja löytyi myös presidentinlinnasta.
Joskus tieto ei kulkenut. Kun rajavartioston majuri löysi lentokentän kontista 400 kiloa heroiinia hän ilmoitti löydöstään eteenpäin. Ei olisi pitänyt. Hänet pidätettiin samana päivänä, asetettiin syytteeseen huumekaupasta, tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin.
Uzbekistanissa ja Kirgisiassa salakuljetus on poliisin ja rajavartioston hallinnassa, vaikka ei välttämättä presidentin suoranaisen valvonnan alla. Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä sanotaan että heroiinin käyttäjistä kolmannes ostaa huumeensa suoraan poliisilta.
Lewisin mukaan huumeiden kuljetusten valvonta on vakauttanut Keski-Aasian poliittisia järjestelmiä. Valtiot ovat – Turkmenistania lukuunottamatta – köyhiä. Huumerahoilla voi osittain rahoittaa esimerkiksi poliisilaitosta. ”Julkisella” valvonnalla voi myös estää fundamentalististen ja muiden oppositioliikkeiden rahoittamista huumekaupalla.
Kansainvälisin toimin on yritetty vaikeuttaa heroiinin salakuljetusta mutta usein nämä toimet ovat lähinnä auttaneet poliittisen eliitin tiettyjä ryhmiä eliminoimaan kilpailijoitaan tällä alalla.
Tilanne heroiinin alkulähteillä Afganistanissa on vähän erilainen. Maa on tuhoutunut sen verran perusteellisesti vuosikymmenten eri sodissa, että unikko on melkein ainoa kannattava viljelykasvi, ja siitä saatavan oopiumin jalostaminen heroiiniksi on tuottoisin käsiteollisuus. Näiden elinkeinojen hallinta on tuonut valtaa ja rahaa. Sotaherrat ovat useimmiten myös huumeherroja.
Ei siis ollut sattuma, että Yhdysvaltain laajennetun sodankäynnin ensimmäinen isku kohdistui Marja-nimiseen suureen kylään Helmandin maakunnassa. Siinä maakunnassa tuotetaan 40 prosenttia maailman oopiumista ja Marjan sadoissa pienissä laboratorioissa oopiumi jalostetaan heroiiniksi. Marjaa on jopa sanottu maailman heroiinipääkaupungiksi.
Afganistanin oopiumituotanto on kasvanut sotien myötä: vuonna 1979 se oli vain 250 tonnia, mutta vuonna 2007 jo 8 200 tonnia. Tultuaan valtaan vuonna 1996 talebanit tuplasivat oopiumintuotannon ja tukivat sen jalostamista heroiiniksi. Näinä vuosina salakuljetusreitit Keski-Aasian kautta Venäjälle ja Eurooppaan vakinaistuivat. Iranissa ja Pakistanissa valvonta sen sijaan on tiukempi, joten niitä reittejä käytetään vähemmän.
Vuonna 2000 talebanien johtaja mulla Omar kuitenkin kielsi oopiuminviljelyn kokonaan, saadakseen kansainvälistä tunnustusta hallinnolleen. Tämä johti kuitenkin talebaanien taloudelliseen ja sotilaallisen aseman ratkaisevaan heikkenemiseen.
Sen jälkeen oopiumiviljely ja sen mukana heroiinituotanto on taas kasvanut nopeasti ja vuonna 2007 puolet maan bruttokansantuotteesta syntyi tästä. Tuotanto ylittää YK:n mukaan jo maailman kokonaiskysynnän, miten sitä nyt on laskettukaan.
Rauhan palautuminen Afganistaniin edellyttää uusien viljelytuotteiden vakiinnuttamista, mikä ei käy käden käänteessä. Unikon viljely on kuitenkin hyvin pitkälti seuraus Yhdysvaltain toimista sotien eri vaiheissa ja siksi maalla on vastuuta myös kehityksen kääntämisestä.
Jos tuotanto ja salakuljetus vähenee Afganistanissa, sillä on vaikutusta myös Keski-Aasian maiden politiikkaan, joskus hamassa tulevaisuudessa.