Riihiruista viljelee Varpaisjärven Levämäen pienellä tilallaan Onni Savolainen, joka puolisonsa Marjatan ja muutaman ystävän kanssa leikkaa tuleentuneen rukiin oikeaoppisesti sirpillä lyhteiksi, jotka nostetaan seipäille kuivumaan muutamaksi päiväksi ennen kun ne ahdetaan riiheen, jota pian aletaan lämmittää sisäänpäin lämpiävällä kiukaalla. Näin ahdetut ruislyhteet saavat savun arominsa kuivuen samalla puitaviksi.
– Kaupastakin saa riihiruista, mutta se on väärennöstä; tehty vippaskonstilla niin, että rukiin siementen läpi on koneellisesti ajettu savu läpi. Eihän se silloin aitoa riihiruista tietenkään ole, eikä sellaisesta jauhosta saa myöskään leipää, jota voisi kutsua riihiruisleiväksi, Onni tuumailee.
Hänelle riihirukiin tekeminen on filosofinen matka suomalaisen kulttuurin juurille, matka työn ja työteliään elämisen arvostukseen.
– Vasta riihiruista viljellessä tietää, millaista elämä ennen on ollut. Ja vasta jauhoja tekemällä tietää, minkä verran se leipä oikeasti maksaa. Enemmänkin tietäisi, jos vielä kasken joutuisi polttamaan. Mutta näinkin voi päästä edes pieneltä osin sille tasolle, josta käsin voi ymmärtää entisaikojen sukupolvien vaatiman työn määrän elämisen edellytyksiin.
Lue koko tunnelmallinen juttu perjantaina 17.9. ilmestyneestä Kansan Uutisten Viikkolehdestä.
uutiskirje 
