Pasi Aholan, Pentti Arajärven ja Aulikki Kananojan toimittaman Yhteiset vai ostetut? -teoksen lähtökohta on sosiaalipalvelujen tehtävät hyvinvointiyhteiskunnassa. Arajärven teoksen julkistamisen yhteydessä esittämissä teeseissä käydään läpi piirteitä, jotka kuvaavat suuntaa, johon hyvinvointivaltiota on pyritty kehittämään ja mihin suuntaan hänen mielestään kehitystä olisi muutettava.
Sosiaalipalvelut ovat jääneet sosiaaliturvasta käydyssä keskustelussa katveeseen.
Erilaiset toimeentulojärjestelmät, ennen kaikkea vähimmäisetuudet ovat olleet vahvasti esillä ja terveyspalveluista kaikki ovat olleet huolestuneita, mutta vanhustenpalveluja lukuunottamatta eivät sosiaalipalvelut olleet kovinkaan paljon esille.
Kunnallisten palvelujen tehokkuuden tuottamisella on vaan yksi pieni viive. Sitä kutsutaan demokratiaksi.
Kuitenkin palveluissa on tärkeä osallisuutta luova merkitys ja palveluthan nauttivat Suomessa suurta kannatusta. Tunnettua on tutkimustieto, että ihmiset ovat valmiita maksamaan veroja, kun palveluja ei leikata. Voi olla, että ihmiset ovat valmiita maksamaan enemmän veroja, jos palveluja kehitetään.
Ehkäisevää toimintaa on vahvistettava.
On aina inhimillisempää, tehokkaampaa ja halvempaa ehkäistä ongelma, kuin korjata se.
Tarvitaan tiettyjä toimintakäytäntöjen uudistuksia. Se, että sanotaan että asioita on pantava uusiksi ei riitä. On myös sanottava, millä tavalla ne pannaan uusiksi.
Suomen sosiaalipalvelujärjestelmä on rapautumassa. Olemme luoneet loputtoman määrän erilaisia järjestelmiä, joilla palveluja järjestetään. On kuntien itse tai yhdessä tekemät palvelut, ostopalvelut, palvelusetelit, täysin yksityiset järjestelmät ja vielä sairasvakuutuksen palvelut.
Itä-Suomen yliopiston sosiaali- ja koulutusoikeuden professori Arajärvi pitää tärkeänä sitä, että palvelujärjestelmä olisi jonkun hanskassa, että olisi joku joka vastaa kokonaisuudesta. Vastuun kantaja ei oikein voi olla mikään muu kuin kunta. Valtiokin se voi olla, mutta kunta on lähempänä ihmistä ja siten luontevampi.
Sosiaalipalveluja on hajautettu myös ryhmäkohtaisesti. Kokonaisvastuu palvelisi Arajärven mielestä myös sitä, että meillä olisi selkeästi yleiset, koko väestöä koskevat palvelut ja esimerkiksi vammais- tai maahanmuuttajapalvelujen kaltaiset ryhmäkohtaiset palvelut, joita tarvitaan silloin kun yleiset palvelut eivät ole riittäviä.
Sosiaalipalvelujen rahoituksen hajautuneisuudesta tulee päästä.
Periaatteessahan palvelut maksaa kunta, ostopalvelutkin, mutta jo palvelusetelit tarkoittavat Arajärven mielestä ajattelun kääntämistä toisinpäin. Taloudellinen vastuu siirretään palvelun käyttäjälle. Ja samalla rapautetaan maksukattojärjestelmä, mikä on jäänyt huomiotta.
Vastuut pitää rahoituksessa koota. Poliittisessa keskustelussa esillä olleet talkoot ja hyväntekeväisyystoimet eivät ole mikään vaihtoehto julkiselle järjestelmälle.
– Mikään muu kuin verorahoitteinen, ja julkiseen vastuuseen perustuva järjestelmä ei tule kysymykseen, katsoo Pertti Arajärvi.
Talous on keino, ei päämäärä
Kunnossa oleva kansantalous on edellytys sosiaaliturvalle.
Pertti Arajärven mielestä pitäisi kuitenkin muistaa, että talous on keino, ei päämäärä. Käytävässä keskustelussa talous on hänen mielestään monasti saanut päämäärän aseman.
– Sosiaaliturvassa on lisäksi muistettava takaisinkytkentä. Kunnossa oleva sosiaaliturva tuottaa taloudellista hyvää. Yritystenkin etu on se, että työntekijät voivat hyvin ja sosiaalipalvelut ovat yksi tekijä siinä, että näin on. Sosiaalipalveluilla ja päivähoidolla luodaan edellytyksiä käydä töissä ja korkeatasoisilla palveluissa varmistetaan sitä, että työntekijät voivat hyvin myös tulevaisuudessa. Vammaispalvelut puolestaan tuovat vammaisille mahdollisuuden toimia yhteiskunnan täysivaltaisina jäseninä.
Sosiaalipalvelut ja tasa-arvo sivuutetaan.
Vähimmäisetuuksien matala taso on räikeimpiä ilmentymiä tasa-arvon puuttumisesta Arajärven mielestä. Tästä kertoo havainnollisimmin se, että kolme neljästä pitkäaikaistyöttömästä joutuu hakemaan väliaikaiseksi ongelmaratkaisuksi tarkoitettua toimeentulotukea.
Toimivilla mielenterveys- ja päihdepalveluilla, kuntoutuspalveluilla voitaisiin saada ihmisiä palaamaan työelämään. Kuntoutuspalveluilla on suurempi merkitys työkyvyttömyyseläkkeen ehkäisemisessä kuin vanhuuseläkkeen ikäajan nostamisella.
– Näitä palveluja kuitenkin ajetaan mieluummin alas kuin vahvistetaan. Täysin ristiriitaista toimintaa.
Veronmaksuhalukkuus on pidettävä korkeana.
Tämä tavoite edellyttää, että yhteiskunnan kansalaisilleen tarjoamien palvelujen pitää olla korkeatasoisia, sellaisia, että kansalaisissa ei synny halua hakea itselleen maksullisia erityispalveluja.
Huonolaatuisten julkisten palvelujen tarjoaminen on varmin tapa rapauttaa tasa-arvoa ja lisätä yhteiskunnallisia eroja.
Kuntien tehtävä on tuottaa asukkaille hyvinvointia, ei tehdä elinkeinopolitiikkaa.
Palvelujen yksityistämisen kaltainen elinkeinopolitiikka ei Arajärvestä tuota yhtään lisää rahaa palvelujen järjestämiseen. Kunnilla on käytettävissään valtio-osuudet, omat tulot, asiakasmaksut. Jos palvelut yksityistetään on yksityisetkin palvelut ostettava näillä samoilla rahoilla.
Palvelusetelien käyttöönotto, jossa palvelun käyttäjä mahdollisesti maksaa itsekin, on tästä poikkeus. Toisaalta palvelusetelikäytännön lähtökohtana on esitetty sitä, ettei palvelu saa olla setelin käyttäjälle merkittävästi kalliimpaa.
Arajärvi tietää paremman tehokkuuden olevan yksi tekijä, jolla perustellaan yksityisen palvelun paremmuutta. Hänen mielestään ei kuitenkaan ole olemassa yhtään syytä miksi kunnallinen palvelu ei voi olla tehokasta.
– Kunnallisten palvelujen tehokkuuden tuottamisella on vaan yksi pieni viive. Sitä kutsutaan demokratiaksi. Se on menetelmä, jolla palvelun käyttäjäkin on osallisena palvelujen tuottamisessa.
Arajärvi kieltää tarkoittavansa sitä, etteikö tilannekohtaisesti voisi olla järkevääkin yksityistää palveluja. Se edellyttää sitä, että kunnissa pitää niihin turvauduttaessa tietää mitä tehdään. On varmistettava, että kyse on kunnan asukkaiden hyvinvoinnin näkökulmasta oikea ratkaisu.
Mahdollisuuksien tarjoamiseen perustuva politiikka ei riitä.
Pentti Arajärvi pitää yhtenä tämän hetken mantrana puhetta mahdollisuuksien tarjoamisesta yksilöille.
Ajatus on periaatteessa hyvä, mutta mahdollisuuksia tarjoamalla ei välttämättä oteta vastuuta siitä mikä on lopputulos.
Oikeampaa politiikkaa on politiikkaa, joka lähtee siitä, että myös tulokset ovat tyydyttävät. Mahdollisuus-politiikka jättää tuloksen saavuttamisen usein yksilön itsensä vastuulle. Tällöin hänestä riippumattomat tekijät voivat olla ratkaisevasti merkittäviä, oli sitten kyse aineellisesta, henkisestä tai sosiaalisesta kyvykkyydestä tai perimästä.
Pasi Ahola, Pertti Arajärvi ja Aulikki Kananoja (toim.) : Yhteiset vai ostetut? Kalevi Sorsa -säätiön julkaisuja 5/2010.
uutiskirje 
