Pintaa syvemmältä
Kehitysyhteistyötä tekevien järjestöjen kattojärjestö Kepa paheksuu Jyrki Kataisen hallitusohjelmaa. Kepan mukaan hallitusohjelman tekstissä puhutaan kehitysyhteistyön määrärahojen tasaisesta kasvusta kohti YK:n suosittamaa 0,7 prosentin osuutta bruttokansantulosta, mutta hallituksen leikkauslistasta voi nähdä, että kehitysyhteistyövaroista aiotaan kuitenkin vähentää 115 miljoonaa euroa.
Näin ollen Suomi luopuisi toistaiseksi kehitysyhteistyömäärärahojen 0,7 prosentin bruttokansantulo-osuuden tavoittelemisesta.
”Prosenttiosuus kääntyy laskuun vuonna 2013. Kahden edellisen hallituksen tekemä arvokas työ uhkaa valua hukkaan”, arvelee Kepan viestintäjohtaja Mika Railo.
0,7 prosentin kehitysaputavoite on mantra, jota kehityksen veljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden.
Kehitystutkijat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen Helsingin yliopistosta ovat kehitysapujärjestöjen kanssa hiukan eri mieltä määrärahojen suuruuden merkityksestä.
”Yksi nyky-kehitysyhteistyön perusongelmia on, että sitä koskeva poliittinen keskustelu ja päätöksenteko pyörivät rahamäärien ympärillä”, Koponen ja Kontinen toteavat Into Kustannuksen tällä viikolla julkaisemassa kirjassa Kehitysapukeisarin vaatekaapilla.
”Kuuluisa 0,7 prosentin bktl-tavoite on mantra, jota kehityksen veljes- ja sisarkunta hokee peittääkseen sisällön onttouden”, Koponen ja Kontinen kirjoittavat.
Varsin rajusti ilmaistu ottaen huomioon, että Koponen on kehitysmaatutkimuksen professori ja Kontinen puolestaan Suomen kehitystutkimuksen seuran puheenjohtaja.
Rahan määrässä mitattuna Suomen kehitysapu on tällä hetkellä suurempaa kuin koskaan aikaisemmin. Viime vuoden maksatuksissa ylittyi ensimmäisen kerran miljardin euron raja. Tämä summa sisältää tosin myös vienninedistämiskuluja, pakolaisten vastaanotosta aiheutuneita kuluja sekä ulkoministeriön ja EU:n kehitysyhteistyön hallintokuluja.
Viime vuonna kehitysavun määrärahojen osuus bruttokansantulosta oli 0,55 prosenttia. Tänä vuonna osuuden uskotaan nousevan 0,58 prosenttiin.
”0,58 prosenttia bruttokansantulosta ei ehkä kuulosta kovin paljolta, mutta se on myös kaksi prosenttia Suomen valtion kokonaisbudjetista”, Koponen ja Kontinen huomauttavat.
Kehitysapuun käytetty rahamäärä on alle puolet Suomen sotilasmenoista tai maataloustuesta, mutta summa on myös suurempi kuin mitä koko Suomen poliisilaitoksen ylläpitämiseen käytetään.
Mistä tuo maaginen 0,7 prosentin kehitysaputavoite on oikeastaan peräisin? 1970-luvun alussa ajateltiin, että jos vauraat maat investoisivat köyhempiin maihin yhden prosentin tuloistaan – 0,7 prosenttia julkista ja 0,3 prosenttia yksityistä pääomaa – kehitysmaat voisivat lähteä kehittymään kuin läntiset teollisuusmaat aikoinaan.
Summa ei loppujen lopuksi ole päätähuimaava. Tänä päivänä 0,7 prosenttia teollisuusmaiden bruttokansantulosta vastaisi muutamaa kymmentä euroa kutakin kehitysmaan asukasta kohti.
Koposen ja Kontisen mukaan yhden prosentin investointitavoite on kuitenkin jo toteutunut – tosin hiukan eri tavalla kuin oli ajateltu. Vaikka julkisen kehitysavun määrä on edelleen kaukana tavoitteestaan, yksityiset suorat investoinnit ovat jo yli vuosikymmenen ajan olleet monta kertaa suuremmat kuin kehitysapu.
Täytyy kuitenkin muistaa, että yksityisistä kaupallisista sijoituksista huomattava osa palautuu myöhemmin voittoina rikkaisiin maihin. Viime vuonna koko maailman julkisen kehitysavun määrä oli 129 miljardia dollaria. Pääomapako kehitysmaista rikkaisiin maihin on moninkertaisesti suurempi summa, vuosittain arviolta 700–800 dollaria.
Jos rahamääristä ja bruttokansantulo-osuuksista puhutaan paljon, niin vähemmän julkista keskustelua käydään siitä, millaiseen kehitysyhteistyöhön rahaa kannattaa käyttää. Koponen ja Kontinen muistuttavat, että määrärahojen taso ei kerro vielä mitään siitä, kenelle varat osoitetaan, kuinka ne käytetään ja kuka varoista lopulta hyötyy.
”Halutaanko tavoittaa köyhistä köyhimmät, lähetetäänkö rahat suoraan vastaanottajavaltion pankkitilille, palkataanko niillä suomalaista työvoimaa ja ostetaanko suomalaisia tavaroita kehitysmaihin lähetettäväksi, vai käytetäänkö moninaisia muita keinoja ja välikäsiä avun perille toimittamiseksi?”
Yhtenä keskustelun hankaluutena on kehitysaputoimijoiden omaksuma byrokraattinen slangi. Kehitysrahoitusikkunat, sektorituki ja köyhyydenvähentämisohjelmien seurantaindikaattorit jäävät helposti pienen asiaan vihkiytyneen porukan munkkilatinaksi.
Koposen ja Kontisen toimittamassa kirjassa johtavat suomalaiset kehitysmaatutkijat käyvät esimerkkitapauksin läpi Suomen kehitysavun ongelmia ja onnistumisia – sekä myös sitä, miten vaikeaa on arvioida, onko apuprojekti onnistunut.
Useimmiten hankkeet kyllä saavuttavat halutut tulokset, mutta olivatko nämä tulokset kohdemaan muun kehityksen kannalta olennaisia ja jatkuiko kehitys myös hankkeen päättymisen jälkeen? Entä missä suhteessa saavutetut tulokset olivat käytettyihin kustannuksiin? Mitä vastaavilla resursseilla olisi voitu saada aikaan, jos varat olisi käytetty muihin tarkoituksiin?
Juhani Koponen erittelee kirjassa Tansanian kehitysyhteistyön tuloksia ja epäonnistumisia. Maaria Seppänen pohtii, pitäisikö Suomen edelleen jatkaa kehitysapuaan Nicaragualle presidentti Daniel Ortegan hallinnon epäkohdista huolimatta. Petri Hautaniemi toteaa, että Suomen tuki Nepalin opetushallinnolle lisäsi koulunkäyntiä etenkin maaseudun tyttöjen keskuudessa, mutta opetuksen laatu pysyi edelleen heikkona.
”On aika ymmärtää, että kehitysyhteistyö on ja voi olla vain pieni osanen mukana vaikuttamassa maailmanlaajuisissa ja paikallisissa kehitysprosesseissa – ja että nykymuotoinen kehitysapu toimii monella tavalla niin takaperoisesti, että se tulisi alistaa perusteelliseen uudelleenarviointiin”, kirjoittavat Juhani Koponen ja Tiina Kontinen.
uutiskirje 