SAK:n vasemmistoliittolaisilla ay-johtajilla oli ratkaiseva rooli, kun puolue lähti mukaan Paavo Lipposen sateenkaarihallitukseen vuoden 1995 vaalien jälkeen. Toimittaja Risto Korhosen maanantaina julkistetun kirjan Hakaniemen voimavuodet mukaan ay-vasemmisto vakuutti epäluuloisen Lipposen vasemmistoliiton yhteistyökyvystä.
Korhonen kertoo SAK:n vasemmistoliittolaisten tulleen siihen käsitykseen, ettei yhteistyöstä SDP:n kanssa tule mitään puoluejohdon eväillä ja ryhtyi tapailemaan SDP:n johtoa suoraan ohi puolueen.
Vasemmistoliiton johdolle tapaamisista ei välitetty edes kertoa. Sitä ei neuvotteluja vasemmistoliittolaisten puolelta vetäneen Rakennusliiton puheenjohtajan Pekka Hynösen mukaan pidetty tarpeellisena.
Korhosen mukaan ay-porukka lupasi demarijohdolle taata vasemmistoliiton yhteistyökyvyn. Lupaus oli kova, sillä kyse oli mm. sitoutumisesta 20 miljardin markan säästöohjelmaan.
Lisäksi oli hyvin tiedossa ay-väen ja puoluejohdon välien karheus. Oman pulmansa tuottivat taistolaistaustaiset kansanedustajat. Heidän yhteistyökyvystään ja sitoutumisestaan hallitustavoitteisiin ei kukaan voinut taata mitään.
SAK:n puheenjohtajalla Lauri Ihalaisella (sd.) oli keskeinen rooli Lipposen taivuttelussa. SAK:n yhtenäisyydelle molempien työväenpuolueiden meno hallitukseen oli hyvä asia. Tiedettiin, että Suomen nostamiseksi 90-luvun syvästä lamasta tarvitaan vaikeita päätöksiä politiikassa.
Miljoonapotti vaaliavustuksiin
Maanantaina julkistettu kirja Hakaniemen voimavuodet kertoo SAK:n kommunistien ja kansandemokraattien, sittemmin vasemmistoliittolaisten tarinan. Kirjan alaotsikko Valtapeliä ay-liikkeessä 1985 – 1995 kuvaa mistä oli kysymys. Kirja ei perustu juurikaan kirjallisiin lähteisiin vaan ajanjakson toimijoiden haastatteluihin.
Korhosen kaikkiaan 20 haastatellun joukkoon kuuluu ay-liikkeen vasemman laidan ihmisten lisäksi myös sosialidemokraatteja ja työnantajien edustajia.
Kaksi vaalikautta jatkuneen hallitusyhteistyön pohja valettiin vuoden 1995 eduskuntavaaleissa, joissa demarit saivat 15 paikan vaalivoiton ja vasemmistoliitonkin paikkaluku petraantui kolmella.
Esko Ahon ay-vastaiseen porvarihallitukseen suivaantunut SAK:lainen ay-liike lähti vaaleihin isolla satsauksella, jossa poliittisia ryhmärahoja ei säästelty. Vasemmistoliittolaiset perkasivat ammattiliitoista vaaleihin miljoonapotin. Suurimmat summat tulivat vasemmistojohtoisesta Rakennusliitosta ja Metalliliitosta.
Rahat käytettiin ay-taustaisten ehdokkaiden vaalityöhön, ja heitä tulikin valituksi eduskuntaan.
SAK:n vasemmistoporukalla oli sormensa monessa muussakin asiassa, kuten EU- ja Emu-ratkaisuissa, joissa ay-liike asettui yhdessä työnantajien kanssa kannattamaan liittymistä. Vasemmistoliitto oli puolueena EU:ta vastaan.
Ylös juoksuhaudoista
Korhosen kirja on myös kertomus ay-liikkeen vasemmiston ja sosialidemokraattien yhteistyön kehitystarina SAK:n eheytymisen jälkeen. Epäluulosta on kasvanut vankka yhteistyön perinne, joka on nykyään tehnyt tarpeettomaksi keskusjärjestössä vallinneen ”kaksoismiehistykseen”.
Sen vallitessa sosialidemokraatit käytännössä pitivät enemmistöasemansa turvin kommunistit ja kansandemokraatit syrjässä päätöksenteosta keskusjärjestössä ja hallitsemissaan ammattiliitoissa. Jopa työehtosopimukset neuvoteltiin aina Lauri Ihalaisen vuonna 1990 alkaneeseen puheenjohtajakauteen asti tosiasiallisesti työnantajien ja sosialidemokraattien kesken.
Syvät epäluulot alkoivat väistyä 1980-luvun loppua kohti, kun keskusjärjestöön ja liittoihin tuli uusi päättäjien sukupolvi. Se nousi ay-poliittisen asemasodan juoksuhaudoista ja alkoi luottaa yhdessä tekemisen voimaan. Jyrkkä rintamajako söi ay-liikkeen voimavaroja ja uskottavuutta.
Myös työnantajien kommunisminpelko hellitti otettaan ja lakkasi lopulta kokonaan Neuvostoliiton kaaduttua.
Uuden yhteistyön keskeisiksi airueiksi Korhonen nostaa Pekka Ahmavaaran ja Lauri Ihalaisen, jotka SAK:n sihteereinä toimiessaan sovittelivat monet erimielisyydet poliittisten ryhmien välillä.
Miehiä kutsuttiin ”voimakaksikoksi”, joka huudettiin hätiin kun sukset ryhmien välillä menivät ristiin.
uutiskirje 
