Kesäkuun 17. päivänä 2011 Säätytalolla päättyivät kuuden puolueen hallitusneuvottelut. Hallitusohjelma viimeisteltiin ja salkkujaosta sovittiin, joten kesäkuisena perjantai-iltana väsyneet neuvottelijat avustajineen saattoivat nostaa maljan yhteiselle lopputulokselle.
Viisi päivää myöhemmin nimitettiin pääministeri Jyrki Kataisen johtama järjestyksessään itsenäisen Suomen 72. hallitus. Tässä hallituksessa Vasemmistoliitto on taas mukana. Kataisen hallitus on kolmas, johon puolue osallistuu. Vuosina 1995–2003 puolue oli mukana Paavo Lipposen I ja II hallituksessa.
Vasemmistoliiton edeltäjä SKDL osallistui kymmeneen hallitukseen. SKDL:n hallitusvuodet olivat 1944–48, 1966–71, 1975–76 ja 1977–82. Vuosina 1946–48 myös pääministeri, Mauno Pekkala, oli SKDL:sta. Muut pääministerit näissä hallituksissa olivat J.K.Paasikivi, Rafael Paasio, Mauno Koivisto, Ahti Karjalainen, Martti Miettunen ja Kalevi Sorsa.
Miksi hallitukseen meno on monelle vasemmistolaiselle niin vaikeaa?
Kaikki sodanjälkeisen ajan raskaan sarjan vaikuttajia, joiden puoluekirjokin on laaja: kokoomus, SDP ja keskusta. Paasikiven mittava poliittinen ura alkoi jo tsaarin aikana.
Mikään hallituskausi ei ole ollut vasemmistolle helppo.
Maaliskuun 1966 eduskuntavaaleissa vasemmistopuolueet (SDP, SKDL ja TPSL) saivat ensimmäistä kertaa äänienemmistön, 51 prosenttia annetuista äänistä. Paikkajako oli 103–97 vasemmiston hyväksi.
SKDL:n tulos oli 21.2 prosenttia äänistä ja 41 paikkaa. Vaalituloksen ja vasemmiston yhteistyön seurauksena SKDL:n 18 vuotta kestänyt korpivaellus oppositiossa päättyi. Muodostettiin Rafael Paasion (sd.) johtama niin sanottu kansanrintamahallitus, johon tuli kolme SKDL:n ministeriä.
Hallitus toteutti ja käynnisti lukuisia uudistuksia, joiden tuloksena meillä on peruskoulu, terveyskeskukset, yleissitovat työehtosopimukset, päivähoito, aborttilaki ja paljon muuta, mikä oli keväällä 1966 vasta kaukaista haavetta.
Kaikille vasemmistolaisille se ei riittänyt. Jos saatiin ajettua läpi sadan markan etuus, se oli väärin. Olisi pitänyt saada 150 markkaa! ”Huonoa hallituspolitiikkaa” arvosteltiin jatkuvasti.
Vaikeat hallitusratkaisut jatkuivat 1970- ja 80-luvuilla. Hallitukseen menosta käytiin aina kova vääntö, ja SKDL:n ollessa hallituksessa, osa porukasta oli oppositiossa. SKDL:ssa oli järjestäytynyt puolueoppositio, joka ei hyväksynyt hallitustietä missään tilanteessa.
Mutta myös enemmistöstä löytyi ”periaatteellisia” hallituspolitiikan vastustajia. Näyttää siltä, että vasemmistolaisuudessa piilottelee krooninen oppositioasenne, joka ilmenee muun muassa siten, että osalle väkeä hallitukseen meno ja siellä toimiminen on ylivoimaisen vaikeaa.
Kiivaskin keskustelu ja äänestäminen hallituskysymyksestä kuuluu sinänsä asiaan. Jokainen puolue joutuu eduskuntavaalien jälkeen päättämään, pyrkiikö hallitukseen vai jääkö oppositioon. Se on vaalikauden tärkeimpiä päätöksiä.
Debatti ja äänestäminen eivät ole ongelma vaan se, mitä tehdään hallituspäätöksen jälkeen. Siinä korostuu eduskuntaryhmän ja kansanedustajien asema, mutta ei ole vähäpätöistä sekään, miten puoluekentässä laajemmin hallituskysymykseen suhtaudutaan.
Olisi todella mukava tietää, miksi hallitukseen meno on monelle vasemmistolaiselle niin vaikeaa. Puolue tekee valtavasti töitä saadakseen mahdollisimman monta kansanedustajaa. Puolue ponnistelee saadakseen mahdollisimman paljon kunnanvaltuutettuja.
Puolue vahtii silmä kovana, että se saa edustajansa toimikuntiin, hallintoneuvostoihin, neuvottelukuntiin ja muihin toimielimiin. Mutta osa väestä on sitä mieltä, että valtioneuvostoon ei pidä mennä.
Erityisesti Lipposen ykköshallituksen aikana sanottiin, että vasemmisto ei voi olla hallituksessa, joka leikkaa etuuksia. Onkohan noin? Silloinhan Vasemmistoliitto olisi eräänlainen päivänpaisteen puolue, joka on hallituksessa vain silloin, kun aurinko paistaa ja on kivaa. Sitten kun tulee kriisi, puolue hyppää kyydistä ja sanoo muille, että hoitakaa hommat.
Ei politiikka sellaista ole. Kyllä kansalaiset edellyttävät, että vallankäytön ohella puolueet kantavat myös vastuuta. Vaikeina aikoina vastuunkantoa suorastaan vaaditaan. Ei poliitikkoja ole valittu tehtäviinsä noppaa pelaamaan vaan tekemään päätöksiä!
Ilmeistä on, että kaikki eivät ole huomanneet valtiollisten instituutioiden valtasuhteiden muutosta: presidentin sisäpoliittinen valta on mennyttä, ja pääministeristä on tullut valtakunnan keskeisin poliittinen johtaja.
Hallituksen asema suhteessa oppositioon on vahvistunut, ja hallituspuolueiden on aikaisempaa helpompi viedä hankkeitaan läpi. Parlamentarismi on Suomessa lujittunut.
Jo vuonna 1992 siirryttiin enemmistöparlamentarismiin, mikä vahvisti hallituksen asemaa. Perustuslain uudistuksen yhteydessä eduskunnan asema vahvistui, kun Suomi siirtyi presidenttikeskeisestä järjestelmästä parlamentaarisempaan käytäntöön. Hallituksesta tuli entistä vahvempi vaikuttaja.
Silloin on luonnollista, että vaikuttamaan pyrkivä puolue yrittää voimiensa mukaan päästä hallitukseen ja vaikuttaa hallitusohjelmaan? Hallitukseen mennään tahdolla, oppositioon joudutaan!
Hallitustyössä menestyminen edellyttää puolueelta monenlaista tietoa, osaamista, kovaa työtä eikä kokemuksestakaan ole haittaa. Pitkät oppositiokaudet rapauttavat minkä tahansa puolueen hallitustaitoja.
Ei riitä, että ministerit, erityisavustajat ja valtiosihteeri ovat osaavia. Hallitustaitoja vaaditaan koko puolueelta, erityisesti eduskuntaryhmältä ja kansanedustajilta. Käytännössä hallitustaidot opitaan lähes pelkästään hallitukseen osallistumalla.
Itse asiassa puolueen pitäisi jatkuvasti kouluttaa parhaita poikiaan ja tyttäriään myös sillä silmällä, että heitä tarvitaan hallituspolitiikan moninaisissa koukeroissa tulevaisuudessakin.
Oppositioasenne on vasemmistossa vahva, ja sillä on sadan vuoden perinne. Siksi muutos ei tapahdu nuijankopautuksella. Tarvitaan keskustelua ja tietoa. Eikä ole pahitteeksi, vaikka vähän perusteellisemmin opiskelisimme yhteiskunnan ja hallinnon toimintaa. Siitähän tässä on kysymys.
Suomi on demokraattinen yhteiskunta, missä asiat hoidetaan lainsäädännöllä, asetuksilla, hallinnollisilla päätöksillä ja sopimuksilla. Siksi poliittisen voiman lisäksi puolueella on oltava vankkaa osaamista niillä alueilla.
Asennetasolla pitää lopettaa hallituksen mystifioiminen joksikin kieromieliseksi kabinetiksi, jonne meneminen on periaatteellinen kysymys. Ei ole. Hallitus on välttämätön, eduskunnan luottamusta nauttiva keskeinen toimielin, jonne pyrkiminen on luonnollista.
Hallituksessa oleminen on ihan normaalia poliittista toimintaa, ei mikään periaatteellisuuden mittari. Puolueen pyhistä kirjoituksista jokainen varmasti löytää virkkeitä, joiden perusteella voi arvostella toisia takinkääntämisestä. Mutta monipuoluejärjestelmässä mikään ei suju, ellei osapuolilta löydy tilanteen vaatimaa joustavuutta. Nököttäminen omissa julistuksissa ei edistä puolueen tavoitteita.
Kuten Kalevi Suomela heinäkuussa (Viikkolehti 22.7.) hallitusratkaisusta kirjoitti: Vasemmistoliitto valitsi oikein.
Kirjoittaja on Vasemmistoliiton kunnallissihteeri
uutiskirje 
