Lähihistoriasta on viisainta vaieta. Afganistan poisti koulukirjoista liian sotaisat vuosikymmenet, rajanaapurimme Viipuri selasi aikakirjoja ja huomasi, ettei suomalaisia vuosikymmeniä ollut koskaan ollutkaan.
Viime voitonpäivänä Viipurin entisellä Koulukentällä paljastettiin keisarityylinen sotakunnian muistomerkki, jonka keskipisteenä on korkea pylväs ja sen nokassa kaksipäinen kotka. Ympärille on ryhmitelty neljä matalampaa pylväselementtiä.
Pylväiden kuparilaatoista käy ilmi, että muistomerkki levittäytyy pyhällä maalla, samalla paikalla, missä valtion nimellinen päämies Mihail Kalinin jakoi toukokuussa 1940 – talvisodan jälkeen – mitalit Karjalan kannaksen taistelijoille.
Helsinkiin vaadittiin viisi vuotta sitten Leninin patsasta, mikä oli samanlaista anakronismia kuin Viipurin kaksipäinen kotka ja loistelias keisarityyli.
Lyhyen neuvostohistorian vähät juhlahetket oli hyödynnettävä tarkoin, joten Kalinin sai jakonsa palkaksi patsaan, sisääntulosillan ja puiston, ihanimman Monrepos’n.
Vanha patsas ei enää riittänyt, kun Kreml julisti maaliskuussa 2010 Viipurin sotakunnian kaupungiksi, joka on laatan mukaan ”miehuullisesti, järkkymättä ja uhreja laskematta puolustanut vapautta”.
Onneksi Paavo Rintala ei ole elossa. Rintala kyseli aikoinaan, missä ihmeessä hän on syntynyt, jos Viipuri kerran on vanha venäläinen kaupunki. Sotamuistomerkki vie ajatuksen pidemmälle väittämällä, että juuri Rintala ja hänen kaltaisensa uhkasivat Viipurin vapautta.
Venäläiset kääntävät valloittajat puolustajiksi ja suomalaiset vääntävät tappiot voitoiksi. Sodan suurin häviäjä on totuus.
Helsinkiin vaadittiin viisi vuotta sitten Leninin patsasta, mikä oli samanlaista anakronismia kuin Viipurin kaksipäinen kotka ja loistelias keisarityyli.
Adressin allekirjoittajissa oli luokkakantaista parhaimmistoa, mutta myös Jouko Ahonen, Erkki Vuorenmaa ja muita ay-miehiä. Heidän yhteisenä huolenaan oli Lenin-puisto, josta puuttui Lenin. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen vastaanotti adressin hiukan ymmällään, sillä tuskin hän oli Linnanmäen varjostamassa notkossa ikinä edes käynyt.
Neuvostoliitossa Lenin sijoitettiin aina mahdollisimman isolle aukiolle hurraavia kansanjoukkoja tervehtimään. Viipurin Lenin-puistossakaan ei ollut Leniniä, vaan suomalainen Metsän poika, joka vilkutti metsälle, vuorelle ja metsän ruhtinaalle.
Vuonna 2007, jolloin adressi kerättiin, sosialismin vararikosta oli jo niin pitkä aika, että Lenin-veistäjien muotit ja mallikirjat olivat ehtineet pölyttyä ja Turun Leninin tekijä Mihail Anikušin oli maannut kymmenen vuotta haudassa.
Mati Varik, Kotkan Leninin mestari, oli elossa, mutta hän oli osoittautunut opportunistiksi ja alkanut suoltaa Viron vapaustaistelijoiden patsaita. Kotkassa Varikin epäluotettavuus näkyi outona ratkaisuna, invalidi-Lenininä, jolle muuan postmoderni kujeilija lisäsi sitten käsivarren.
Jotkut turkulaiset pitävät pikkuista Leniniään kaupungin häpeäpilkkuna. Myös Kotkan Leniniä on jaksettu tuhria. Muistomerkkien vahingoittamisella on siellä pitkät perinteet, sillä jo vuonna 1918 vandaalit mellastivat Langinkosken kalastusmajalla.
Kotkalaisten ja kymiläisten Aleksanteri III:lle pystyttämästä muistokivestä yritettiin repiä metallilaatta, ja kun se ei onnistunut, laattaan paukutettiin luoteja, joiden reiät ovat yhä näkyvissä.
Olivatko asialla punaiset vai valkoiset? Valkoiset vihasivat kaikenvärisiä venäläisiä, mutta oliko heillä otsaa ampua laattaa, jossa Suomen leijonavaakunaa kehystivät isänmaalliset havunoksat?
Helsingin kauppatorilla syyllisiä olivat venäläiset. Helmikuun vallankumouksen villitsemät matruusit pudottivat keväällä 1917 Keisarinnan kiven laelta kaksipäisen kotkan, joka tietysti hajosi. Molemmat päät otettiin kuitenkin talteen, ja vuonna 1971 lintu ja sen kultainen istuinpallo palautettiin paikoilleen.
Kaksipäisiä kotkia on ollut apteekeissa, kirkoissa ja tallien ovissa huuhkajien korvikkeina. Myös Joensuussa Pielisjoen kanavoinnin muistomerkissä kotka venyttelee oikeaoppisesti kahta kaulaansa.
Muistomerkki ja muistokivi tarkoittavat usein samaa, mutta 1800-luvun Suomessa puhuttiin pelkästään kivistä: Keisarinnan kivi ja Keisarien kivet.
Saimaan kanavan Mälkiän sululla seisoo riemuportti, jossa kimmeltävät Nikolai I:n ja Aleksanteri II:n nimet, toisella puolella suomeksi, toisella venäjäksi. Riemuportin runko on vuodelta 2006, mutta sen muistolaatat, Keisarien kivet, ovat vanhoja, välillä vain heitteille jätettyjä.
Keisarinnan kiveäkään ei enää kiveksi sanottaisi. Se on ylöspäin suippeneva pylväs, graniitista veistetty obeliski, jonka suunnitteli Carl Ludvig Engel, Helsingin empirekeskustan luoja.
Kaksipäinen kotka tilattiin Suomen parhaalta lintuasiantuntijalta Magnus von Wrightiltä, mutta vähän se näyttää kaksipäiseltä kalalokilta. Kun kyseessä oli maan ensimmäinen monumentti, pienet kauneusvirheet on toki helppo antaa anteeksi.
Egyptiläisten obeliskien ohella muodissa olivat sfinksit. Keisarinnan kivi paljastettiin Helsingissä Nikolain päivänä 1835, ja edellisenä vuonna Pietarin taideakatemian laivalaiturille asennettiin iäkäs sfinksipariskunta.
Monet sfinksin tapaiset sekaolennot ovat alkuaan Mesopotamiasta, heraldisten eläinten kotimaasta. Siellä syntyi myös kaksipäinen kotka, josta tuli Bysantissa Paleologos-dynastian tunnus. Bysantista kotka liiteli Venäjälle, Saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan, Albaniaan ja Serbiaan.
Serbian tasavallan vaakunassa tuplakotkan ympärille on kasattu kruunuja, nyörejä, tupsuja, silkkiä, samettia ja olisiko vielä kärpännahkaakin. Suomen vaakuna on tähän verrattuna tylsä, joskin leijona on näillä lakeuksilla vain heraldista tarua.
Venäjän vaakunakotkan rinnassa Pyhä Yrjö talloo lohikäärmettä, mutta Keisarinnan kivessä Yrjön korvaa Suomen leijona ja lohikäärmeen idän käyrä sapeli. Mutta kuka on kiven keisarinna?
Hän on Aleksandra Fjodorovna, Preussin prinsessa Charlotte, joka nousi kesäkuussa 1833 puolisonsa Nikolai I:n kanssa höyrylaiva Ižorasta Helsingin kauppatorille.
Keisarilliset nousemiset ja laskemiset olivat niin tärkeitä, että Hämeenlinnan kaupunginpuistossa on edelleen keisarin jalkautumisen kivi. Pietarin Verikirkon lattiassa näkyy Aleksanteri II:n verta, Hämeenlinnan lohkareessa hänen ratsastussaappaansa esoteerinen jälki.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 