Anne Huotari nostaa esille perustuloa käsittelevässä kolumnissaan (KU 23.3.) tärkeän huomion: perustulon avulla jokainen ihminen voi määritellä itse oman työnsä.
Palkkatyön mielekkyyden kyseenalaistava perustulo onkin ehdottoman olennaista nostaa poliittiselle agendalle tilanteessa, jossa palkkatyö ei luo enää ihmisille taloudellista turvaa, ja jossa hyvinvointia joudutaan enenevissä määrin tukemaan velkarahalla. Palkkatyön ja toimeentulon välisen sidoksen purkava perustulo on korvaamaton työkalu luotaessa suuntaviivoja kriisiytyneen sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion jälkeiselle hyvinvoinnille.
Perustulo ei luonnollisestikaan hävitä työtä yhteiskunnasta, vaan antaa sille kestävämmät kriteerit. Perustulo antaa tunnustuksen myös bruttokansantuotteen (BKT) ulkopuolella tehtävälle palkattomalle työlle, joka luo suoraan hyvinvointia yhteiskuntaamme. Riittävän toimeentulon takaavan perustulon kautta esimerkiksi kotitaloustuotanto, omaehtoinen kulttuuri- ja tietotyö sekä vapaaehtoistyö saavat ansaitsemansa taloudellisen tunnustuksen.
Tietokapitalismissa ihmiset osallistuvat lisäarvon tuotantoon yhä useammin palkkatyösuhteen ulkopuolella, joten yhteisesti luodun vaurauden jakaminen onnistuu oikeudenmukaisimmin universaalin ja vastikkeettoman etuuden kautta. Perustulon yhteiskunnassa työttömyyden käsitteestä voidaankin luopua teollisen yhteiskunnan jäänteenä, joka enää vain rajoittaa ihmisten itsemääräämisoikeutta.
Palkkatyön ihannointia on syytä pitää jopa vaarallisena nykyisessä kriisistä kriisiin kulkevassa yhteiskunnassa. Palkkatyön ja hyvinvoinnin välisen suhteen kritiikitön puolustaminen helpottaa työnostajia polkemaan työehtoja, kun palkkatyötä on ”pakko” järjestää hinnalla millä hyvänsä mahdollisimman monelle.
Jotain palkkatyön ja hyvinvoinnin välisen suhteen katkeamisesta kertoo jo se, että vauraus lisääntyy BKT:lla mitaten, mutta ihmisten hyvinvointi on todellisen kehityksen mittarin (GPI) mukaan laskenut viimeiset kaksikymmentä vuotta.
Palkkatyöurien pidentämisen sijaan perustulon avulla voidaan vaatia työn tasaisempaa jakamista, työtuntien vähentämistä sekä kokonaistuotannon ja -kulutuksen pienentämistä. Nämä toimenpiteet ovat välttämättömiä jo pelkästään ekologisen kriisin ratkaisemiseksi.
Perustulon rahoituksesta puhuttaessa on syytä tiedostaa, että nimenomaan palkkatyö on se yhteiskunnallinen suhde, joka mahdollistaa tulojen ja varallisuuden kasautumisen harvoille ja valituille. Perustuloa ei siis lähtökohtaisesti ulosmitata työtä tekeviltä ihmisiltä, vaan työtä tekemättömiltä ihmisiltä. Tuloeroja voimakkaasti tasaava perustulo jakaa yhdessä luodun vaurauden sen oikeille synnyttäjille.
Jotta työntekijät voisivat työskennellä mahdollisimman omaehtoisesti, on perustulon yhteydessä nostettava esille myös toisenlainen yrittäjyys. Riittävän toimeentulon takaava perustulo antaa yhä useammille työntekijöille mahdollisuuden järjestää oma työskentely demokraattisesti, oikeudenmukaisesti ja yhteiskunnallista vastuuta kantaen.
Perustulo tuleekin kytkeä yrittäjyysohjelmaan, joka pyrkii itsensä työllistämisen, osuustoiminnan, yhteiskunnallisen ja sosiaalisen yrittäjyyden sekä mikroyrittäjyyden kautta luomaan perustan sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävälle tuotannolle.
Anne Huotarin esille nostamaa huolta ihmisten moraalikadosta perustulon myötä on syytä pitää aiheettomana, sillä se perustuu valtavirtataloustieteen luomalle harhaiselle ihmiskuvalle, jonka mukaan ihminen on lähtökohtaisesti ahne ja laiska. Tälle ihmiskuvalle ei todellisuudessa ole empiiristä näyttöä.
Vasemmistolainen ihmiskuva lähteekin sen sijaan siitä, että ihminen on aktiivinen ja sosiaalinen toimija, joka haluaa synnyttää ympärilleen hyvinvointia myös ilman tukahduttavaa kontrollia ja pelkoa mahdollisista sanktioista.
uutiskirje 
